Kaikki hyvä loppuu aikanaan. Niin tämäkin reissuvuosi. Ehdottomasti tekisimme tämän uudelleen ja toivottavasti siihen tulee mahdollisuus. Stay tuned for the aftermath!

AAAAAAAAAAAAA!!!! What happen ere???!?!!?!?!?!?!??!!!!!!

Welcome to our sunny country called Finland.....

Villa ja villan piskuinen pool. Riitti meille. :-)

Pakoautomme Khao Lakiin (yksi suosikkikohteemme Thaimaassa) saapui hotellin eteen sovittuun aikaan. Tosin kuski ei näyttänyt kuittiin kirjoitetulta Mr. Baolta, vaan rinkkamme ryki kantoon piskuruinen naishenkilö. Eipä siinä mitään, maksukuittimme kelpasi hänelle ok. Autokin oli paitsi iso niin paikallisittain myös kylmä.

Hetikohta matkalla Khao Lakiin mimmikuski päätti tehdä pienen detourin lentokentän suuntaan. Tuskin ehdimme kysymysmerkeiksi, kun jo pysähdyttiin, koska mimmi ei tiemmä tuntenut Khao Lakia. Mr Bao (tai ainakin joku mies, mimmin mukaan ”my husband”) ryntäsi läheisestä talosta ottamaan auton puikot haltuun. Hubby otti puikot, mutta myöhemmin selvisi, ettei kyllä hänkään tiennyt hotlamestaa. Perille kuitenkin päästiin.

Hotellimme piti olla Khao Lakin rannalla (ab requirements). Olihan se, paitsi että rantatuolit oli betoniaidoin erotettu merestä, jonne sitten pääsi rappusia pitkin laskeutumaan. Onneksi koko rantaa ei oltu kuitenkaan bunkkeroitu, joten pääsimme viettämään rantaelämää ja hotellin altaallakin sai olla lähes yksin. Tästä huolimatta bunkkerit, joita viereisetkin hotellit (valitettavasti) harrastivat käytännössä pilasivat muistojemme Khao Lakin rannan. Onneksi sekä etelään että pohjoiseen (parempi) talsimalla riitti kahlitsematonta hiekkarantaa.  

Ettei homma menisi ihan makoiluksi, bookkasimme snorklausretken Similanin saarille. Venematkalla oli taas seurana kasa pahoinvoivia ihmisiä. Elämä on. Similanilla dam nam elikkäs vedenalainen maailma oli pettymys. Ilmaston lämpenemisestä aiheutunut coral bleaching (korallien valkaistuminen) on käytännössä tuhonnut myös Similanin Korallien hienoudet pinnan läheisyydessä. Korallit ovat menettäneet värinsä ja näyttävät lähinnä surullisilta valkoisilta varjoilta entiseen verrattuna. Jäljellä toki ovat järisyttävän turkoosi vesi ja hohtava valkoinen koralliranta, mutta veden alla on valitettavasti tapahtunut kamalia. Lisäksi paikka on aivan tupaten täynnä turisteja ja veneitä. Saarelle yöksi jäävät saavat nauttia paikan kaudeudesta meren yläpuolella.

Kaikesta huolimatta Khao Lak ja Similan Islands pysyvät tämänkin jälkeen meidän suosikkilistassamme. Kehitys tosin näyttää pahalta eli tämä(kin) paratiisi on katoamassa.

Khao Lak on saamassa kyläkuvaansa hassun hauskan värisiä tönöjä (valitettavasti)

This is why we love Khao Lak

Similan Islands

Pari "kaveria" liikaa samalla saarella. Jää yöksi ja nauti!

Similan Islands

Seuraavana päivänä tehty pyrähdys rannalla ja Bangla Roadilla teki kohtuullisen selväksi miksi emme ole aiemmin täällä käyneet. Patong Beach on Thaimaan mittakaavassa kohtuullisen hanurista. Bangla Roadissa oli sentään jotain menoa, mutta aika laimeaa. Suosittelemme Thaimaasta parempaa rantaa haluaville Khao Lakia, Similan Islandsia, Ko Taoa tai muita saaria (melkein mitä vaan). Baarikärpäsille Pattaya lienee parempi kohde. Phuket / Patong Beach voi kai jotenkin olla kohtuullinen kompromissi. Paikka on kuitenkin täysi turdemesta eli sitä haluaville se varmastikin on parhaimmillaan varsin ok. Ruoka täällä on kuitenkin tulisuudeltaan turisteille laimennettua, joten me emme ole tänne ihan heti palaamassa.

Ei se Patong Beach pahalta kuvissa näytä...

Bangla Road: baari, baari, baari....

Kun iso äijä tähän istuu, niin ei näytä pelkästään hyvältä...

No photo.

Lähtöaamuna kuski oli ainakin ajoissa tai jopa puolisen tunteroa etuajassa. Hän kuskasi meidät satamaan Sanuriin, josta vene Lembonganille lähtisi. Lippujärjestely ei oikein mennyt meille kenellekään jakeluun. Pääsimme nimittäin ihan itse kirjoittamaan omat lippumme satamassa kuskin antamille pohjille. Paluuliput kuulemma saataisiin botskin kapulta myöhemmin. Olimme vähän huuli pyöreänä koko kuviosta, mutta tällä maailman kolkalla asioilla on tapana selvitä (jotenkin).

Lopulta meidät ohjattiinkin voimakkaasti bensalta haisevaan veneeseen. Puolen tunnin aalloilla pomppimisen ja lievän bensapöhnän jälkeen saavuttiin Lembonganille. Paikalliset ulostautuivat veneestä ensimmäisellä stopillakin ja mekin kovasti yritimme, kun hotellikin olisi googlemapsin mukaan varsin lähellä. Kapu kuitenkin ohjeisti meidät pysymään veneessä ja kuskasi meidät kauemmaksi niemen taakse varsinaiseen Lembonganin satamaan.

Rantaan kahlaamisen ja oikeiden sandaaleiden arpomisen jälkeen olimme valmiita hotellikyytiin. Joku kantajaheppu nappasi ab:n rinkan selkäänsä ja alkoi painella hirveää vauhtia eteenpäin. Yritimme siinä huudella että venaa ny hetki, meidän pitää saada ne paluuliput jostain. Kun vihdoin väijytimme rinkkakaapparin huomasimme olevamme jonkun sortin lippuluukulla. Väsähtänyt ja pläsähtänyt eukko sosialisoi matkakuittimme ja jäljelle jäivät vain itse kirjoitetut lappuset. Hölömölö ja kysely ei johtanut mihinkään järjelliseen / ymmärrettävää lopputuemaan. Jeejee. No, kai tässä oli joku systeemi ja täältä jotenkin poiskin pääsisi.

Lähdimme ravaamaan eteenpäin ab:n rinkan perässä. Nurkan takana meidät ja kamat pakattiin pickupin lavalle. Lava-auto vei meidät keskelle ei mitään. Näköpiirissä oli lähinnä betonihökkeliä, eikä mikään niistä todellakaan näyttänyt netistä varatulta hotellilta. Kuskin perässä lähdimme kipuamaan >45 kulmassa olevaa mäkeä ja sieltä löytyikin kuin löytyikin bungalow-majoituksemme.

Mäeltä avautuikin sitten silmiä hivelevä näkymä yli koko lahden merelle. Koska olimme liikenteessä off-seasonin aikaan, hotellillakin oli hiljaisempaa. Itse asiassa illalla kävi ilmeiseksi, että olimme hotellin ainoat asiakkaat. Henkilökuntaa riitti jokaiselle useampi eli ihan hirveästi ei tarvinnut palvelua odotella. Illallisemme jälkeen henkilökunta laittoi paikan boseen, häipyi ja jätti hotellin meille. Yön mittaan molemmat uima-altaat korkattiin ja aamulla toivottiin, ettei mestassa ole ainakaan paljon valvontakameroita. Ei ilmeisesti ollut, eikä tästä aiheesta tässä enää sen enempää.

Seuraavana päivänä lähinnä relaxoiduimme hotlalla henkilökunnan pelatessa korttia keskenään. Päivän aikana ab ja Risto tekivät tiedustelureissun alamäkeen rannalle. Sillä välin tb ja Mira jäivät ihailemaan maisemia. Ranta ei tiemmä ollut kummoinen, mutta maisema sentään parani koko ajan päivän edetessä. Edellisestä illasta viisastuneina nautimme illallisen tavallista aikaisemmen, tilasimme tarvittavat einekset terassille ja ”vapautimme” henkilökunnan. Valojen sammuttua bileet olivat valmiit alkamaan (taas) privaattihotellissamme. Kyllä se luksukselta tuntuu, kun on koko hotelli omana, vaikkei henkilökuntaa paikalla olisikaan (tai ehkä juuri siksi).

Kolmantena päivänä hotellin henkilökunta alkoi tuntua jo turhankin tutulta, joten koko kööri pakeni rannikolle. Epävakaa yritti yllättää, muttei onnistunut. Pakenimme hetkellistä sadetta rantabaarin katoksen alle. Ruuan ja juoman lisäksi baarissa tarjolla olisi ollut reissua joka lähtöön. Iltapäivällä kipuaminen takaisin privahotellille ja edellisen illan toisinto.

Kaikki hyvä ja privaatti loppuu aikanaan. Paluu satamaan sujui ongelmitta lava-auton tullessa noutamaan meitä täsmälleen sovittuun aikaan. Veneen kyytiin päästiin ilman, että kukaan olisi kiinnostunut itse kirjoittamistamme lipuista. Ehkäpä valkkarit muistetaan ulkoa? Ei selvinnyt meille, mutta me selvisimme Sanuriin. Sade alkoi sopivasti Sanurin satamassa, kun tulimme veneen katon alta ulos. Pienen pyörintähärdellin jälkeen meidät satamaan tuonut kaveri bongattiin satamasta. Kaatosateessa juosten auton luo, kamat takapaksiin ja autoon sisään. Paitsi että nyt paikallisia kundeja olikin kaksi ja ab meinasi jäädä ulos. Sekoilun jälkeen ab painui etupenkille ja toinen paikallisista painui takapaksiin rinkkojen päälle. 200 metriä myöhemmin hän poistui himaansa. Kuka tuollaista matkaa suostuisikaan kävelemään.

Kutan hotelli oli vaihdettu yhteiseksi. Koskapa samassa yhteydessä oli keskimääräistä paremmaksi arvosteltu spa & tsydeemit, niin näitähän piti lähteä kokeilemaan. Sparkling toes pedikyyri oli ab:n valinta ja lomi-lomi massage tb:n. Kuninkaan idea oli laittaa lomi-lomiin mennessä shortsiuikkarit, ettei tarvitse säätää. Muuten loistelias idea, paitsi että kohteessa piti stripata alushousuille. No niitähän ei uikkarin alla tietenkään ollut, joten henkilökunta taikoi jostain herralle lähinnä liian pieneltä läpinäkyvältä mustalta suihkumyssyltä näyttävät ”alkkarit”. Hieronta oli hyvä, mutta henkilökunnalla oli varmaankin hauskaa. Tämä happy ending ei siis ollut se perinteinen. Ravintolassa odotelleen rouvan varpaat kyllä kiiltelivät.

Kutan rantaa

Kuta "street view"

Lembonganin satama

'

Lembongan

Näkymiä Lembonganin privaattihotlan uima-altaalta

Alamäen ranta

Taas näkymää hotlan terdeltä

Paikallinen alamäen kauppa (tähän tulokyyti meidät jätti)

Oma hotla ja yksi allas

Lembongan street view

Kutan paluuhotellin aamiaisella oli complimentary 5 min massage halukkaille...

Vastaus kysymykseen: "Yes", emme siltikään täältä mitään ostaneet (we so sorry).

Onneksi olimme bookanneet airport shuttlen. Lähtöpäivänä nimittäin kävi ilmi, että metroradalla tehtiin korjaustöitä ja vuorot (mukaan lukien kaikki Kings Crossin metrot) oli korvattu osin busseilla, jotka pursuivat yli. Eipä meillä loppujen lopuksi olisi ollut mikään kiire sillä JetStar nousi ilmaan lopulta 5h aikataulusta myöhässä. Kolmen tunnin odottelun jälkeen saimme sentään käteen 4 x 8 AUD ruokakupongit, jotka ehdimme laittaa sileäksi juuri ennen kuin kentän raflat laittoivat ovensa kiinni.

JetStarin laskeutuminenkaan ei menny ihan kuin Strömsössä. Balilla oli hirveä rankkasade ja ukonilma joten kone kierteli reilut puoli tuntia ilmassa yrittäen laskeutua kentälle muutamaan otteeseen eri suunnista. Hetken jo pelkäsimme, että kapu luovuttaa ja flygaa jollekin muulle kentälle, mutta kolmannella tai neljännellä yrityksellä vihdoin päästiin maahan yhtenä kappaleena. Perillä piti olla 17:40, mutta kumin tummentaessa asfalttia oli aamuyö jo pitkällä.

Viisumin saanti meni yllättävän kivuttomasti. Meitä oli varoiteltu kimppuun hyökkäävistä kyydintarjoajista, mutta tähän aikaan kentällä jaksoi norkoilla enää pari tyyppiä. Ensimmäiset kyytitarjoajat pyysivät 200 000 IDR parin kilometrin matkasta hotelliimme. Oikea hinta oli luokkaa 50 000 IDR, joten sivuutimme nämä heput, kun hinta ei lähtenyt putoamaan. Autiolla kentällä näytti jo hetken siltä, että tämä menee taas kävelyhommiksi. Hetken etsinnän jälkeen bongasimme kuitenkin hepun, joka suostui kyyditykseen 100 000 IDR tuplahintaan. Koska ei huvittanut kävellä sateessa keskellä yötä, tartuimme tarjoukseen. Kyyti ei kyllä tainnut olla edes mikään taksi. Perille kuitenkin päästiin ja huonekin oli pidetty varattuna, koska onnistuimme Sydneyn kentältä ilmoittamaan myöhästyvämme.

JEE! ZZZ!

Whoo! 4x8 AUD törsättäväksi. Mitäköhän, jos näitä printtailisi itse...

Oopperatalon edusta oli yhtä rakennustyömaata. Läheltä katsottuna tönö ei myöskään kovin kummoiselta näyttänyt. Vähän pettyneinä jatkoimme matkaa kohti Harbour Bridgeä, jonka tukipilarissa on Pylon lookout. Kiipeämällä 200 rappusta ylös (13AUD/pax) avautuu siltapilarin yläpäästä huikeat näköalat satamaan ja näyttely, jossa kerrotaan sillan rakentamisesta ja historiasta. Harbour bridgen laellekin olisi päässyt valjastettuna kiipeämään hintaan 300AUD/pax. Kauempaa oopperatalo alkoi näyttää oikeammalta ja paremmalta. Kaukaa näkee paremmin kuin läheltä (=ikänäkö?).

Pilarin nokasta matka jatkui Sydney Observatorylle, josta oli myös varsin hyvät näkymät mm. sillalle. Observatoriosta jatkettiin Darling Harbouriin, jossa loppupäivä hurahti ravintolatarjonnasta nauttien ja ihmetellen satama-altaassa kelluvia joulupukkeja.

Seuraavana päivänä suuntima otettiin kohti Bondi Beachia. Ensin metrolla Bondi Junctioniin ja sitten vaihto bussiin. Hyvinkin kivan näköinen rantsu, mutta uinti ei juuri nyt kiinnostanut. Niinpä aika pian päätimme kävellä takaisin metrolle n.3km, koska jostain syystä olimme ostaneet metroasemalta pelkän menolipun bussiin ja kaikissa dösissä ei kuski myy lippuja. Hetken haahuilun jälkeen päädyimme taas kultaseni satamaan (Darling Harbour) viettämään iltaa.

Lähtöpäivänä marssimme Farm Coven näköalapaikalle vielä kertaalleen tsekkaamassa oopperatalon ja sillan. Tottakai lähdön hetkellä sää oli Sydneyn paras. Saatiinpahan ainakin hoidettua sääkorjatut kuvat o-talosta ja vähän muustakin.

Joku talo Sydneyssä.

Harbour Bridge pilarin nokasta

Sydney city view pilarin nokasta

Harbour Bridge Observatorylta. Pilarin nokka on tuo kuvassa oikealla oleva kivipylväs.

Sydney

Darling Harbourin naureskelevat kellupukit

Darling Harbour view

Bondi Beach

O-talo ja Harbour Bridge poutapäivänä

Meillä oli pieniä vaikeuksia löytää järkevää majapaikkaa Sydneystä. Suurin osa paikoista oli täyteen bookattu, aivan sairaan kalliita, tai jossain huitsun kuusessa. Varasimme vähän epäilyttävän oloisen pienen hotellin ihan Kings Crossin metroasemaa vastapäätä. Ihan liikaa tosin tästäkin hotellista jouduimme pulittamaan. Päädyimme julkisten sijaan ottamaan taksin hotellille, koska sinne piti ehtiä ennen respan sulkeutumista. Onneksi hotelli osoittautui kuitenkin ihan riittävän kelvolliseksi parin yön majailuun. Myöskään Kings Crossin alue ja siellä palloilevat ihmiset eivät olleet alkuunkaan niin hämäräperäisiä kuin osin värikkäätkin nettikuvaukset antoivat ymmärtää.

Emiratesilla homma pelaa. Eritysenä bonuksena stickerit (kuvassa tuossa alhaalla keskellä), joilla sai indikoida herättävätkö lentoemot syömään ja/tai shoppaamaan vai antavatko nukkua.

Aucklandia on tällä reissulla nähty jo riittämiin, joten ensimmäinen stintti oli lentokentältä etelään, tosin vain Hamiltoniin asti. Sinne saavuimme illan jo alkaessa hiukan hämärtää.

Seuraavana aamuna kollattiin läpi Hamiltonin keskustan pääkatu oleellisilta osiltaan, joskin valtaosa liikkeistä oli vielä tuohon aikaan kiinni. Aamupalan virkaa saikin siis toimittaa keskustorilla auringon helliessä nautittu subwayn tonnikalapatonki. Epävakaa sää kääntyi kuitenkin hetkessä pieneksi tihkusateeksi. Jätimme Hamiltonin tutkimisen siihen ja suuntasimme kohti Mata Mataa ja Rotoruaa.

Mata Mata (Hobbiton)

Mata Mata on LOTR-faneille varmaankin kokolailla pakollinen etappi, koska täällä sijaitsee Keskimaan Kontu (Shire). Myös tiluksien omistaja tiedostaa tämän ja opastetun kierroksen hinta on tasoa ryöstö (75 NZD pax) parin tunnin Hobbitonin vierailusta. Koska koko hobittikylä ihan oikeasti sijaitsee täällä Lord of the Ringseistä tutussa olomuodossaan, on vierailu kieltämättä elämyksellinen. Hobittikolojen sisätilat tosin sijaitsevat oikeasti Wellingtonissa filmistudiolla. 

Hinta sisältää kuitenkin ryhmäoppaan, joka valottaa asiantuntevasti filmausten taustoja. Siinä, missä ensimmäinen versio kylästä oli rakennettu purettavaksi, on nykyinen inkarnaatio rakennettu kestämään seuraava vuosisata. Filmeissä näkyvät tammenlehvät on muuten sitten askarreltu silkistä ja sidottu puuhun kiinni yksitellen. Nyt meillä on yksi sellainen matkassa. Uusinta Hobitti-leffaa varten oli rakennettu ihan uusiakin hobitinkoloja Kontuun. Jää nähtäväksi pääsevätkö ne filmin esitysversioon asti. Kierros päättyy autenttiseen Green Dragon Inn:iin, jossa pääsee vielä nautiskelemaan hintaan sisältyvän juoman. Kun sääkin suosi, niin mikäpä siinä oli Hobbitonia kierrellessä.

Hobbiton

Silkinlehvätammi

Hobittila ja Party Tree

Green Dragon Inn

Rotorua

Hobittilasta matka jatkui Rotoruaan. Täälläkin keskustan pystyy ottamaan haltuun helposti kävellen, mutta hiukan syrjemmällä sijaitseville marketeille järkevästi pääsemiseksi on ajettava autolla. Hintataso on uusiseelantialisittain edullinen.

Koska Rotoruassa ollaan mannerlaattojen kohtaamisalueella, löytyy täältä kuumia lähteitä ja maasta nousee niin rikkiä kuin muitakin alkuaineita. Se kananmunan tuoksu ei siis välttämättä tulekaan tällä kertaa vieruskaverista… Lähteitä pääsee ihmettelemään sopivissa paikoissa ilmaiseksi. Yksi tällainen paikka löytyy Lake Rotoruan rannan läheisyydessä höyryävästä puistikosta.

Tsekattuamme maalämmön aiheuttamat ihmeet päädyimme ajelemaan koko Lake Rotoruan ympäri. Tarjolla on viihdykettä niin Hell’s Gaten mutakylpyjen kuin mäkiautoilunkin (Luge) muodossa. Koska järvikierroksemme lähestyessä loppuaan alkoi epävakaa sää taas kiukutella, vetäydyimme Polynesian Span lämpimiin vesiin privaattialtaaseen. Siellä kelpasi tihkusadetta odottaa loppuvaksi.

Seuraavana aamuna otimme sään aiheuttaman vahingon takaisin ja kävimme auringon taas paistaessa hoitamassa mäkiautoilun pois päiväjärjestyksestä. Ensimmäisellä kertaa on pakko ajaa helppo näkymiä tarjoileva rata, jonka vuoksi kannattaakin ostaa useamman laskun lippu kerralla. Maisemareitin pakollisen kertaköröttelyn jälkeen pääsee sitten jo haastavammille ja vauhdikkaammillekin radoille.

Mäen juurelta ylös pääsee näpsäkästi hiihtohissillä autot hissikorin alla roikkuen. Ammattilaisradasta ilo irtoaa, kunhan vauhtia antaa kertyä riittävästi. Kun mäkiauton kaikki pyörät irtoavat maasta hyppyyn jyrkemmän alamäen alkaessa, tulee pakosta selkäpiihin sopivia säväreitä. Jos ei tule, niin ainakin häntäluu saa väristyksiä, kun palataan jousittamattomalla mäkiautolla takaisin maakosketukseen. Helppoa hauskaa kaikille, koska ei tietenkään ole pakko porhaltaa ulossyöksymisen rajalla, jos ei halua.

Hau hau hauska talo

Rotoruan keskustaa

Puistikon rikkilampi

Black Swan tms.

Näkymät Polynesian Span private poolista Lake Rotorualle

Koppihissillä mäelle...

Mäeltä lähtee Luge-radat

...ja takaisin ylös pääsee autojen kanssa modatulla hiihtohissillä.

Wai-o-tapu

Matkalla Rotoruasta Wellingtoniin pysähdyimme ihmettelemään Wai-o-tapun thermal wonderlandia. Maksamalla 32 NZD/pax pääsimme 3km kävelylle ihmettelemään taas vulkaanista toimintaa.

Wai-o-tapu koko värikirjossaan

Maisemia matkalta

Wellington

Wellingtoniin saavuttaessa piti pyöriä autolla hetki ympyrää, ennenkuin reitti majapaikkaan löytyi. Hotelliksi mainostettu paikka vaikutti sitä lähestyessämme lähinnä suurelta omakotitalolta. Mitään selkeää reittiä mahdolliseen respaan ei ollut havaittavissa ja ovikin oli lukossa. Ylimääräisen itseohjatun talon kellarikerroksessa olevissa käytävissä suoritetun seikkailukierroksen jälkeen luovutimme ja palasimme etuovelle soittelemaan ovikelloa.

Oven avasi varsin karun näköinen iso mies. Heikkohermoisempi olisi jättänyt yöpymiset siihen paikkaan ja kääntynyt kannoillaan. Mies oli ilmeisesti ollut jossain elämänsä vaiheessa pientä suuremmassa onnettomuudessa, jonka seurauksena naamavärkki ns. palasina. Myöhemmin tutustuttuamme John osoittautui periaatteessa ihan mukavaksi ja jopa hiukan yliseuralliseksi kaveriksi. Tosin jutut lipsahtivat aina välillä kohtuu kummallisiksi rikossarjatyyppisiksi tosielämän tai ”tosielämän” tarinoiksi ja legendoiksi. Pääsimme shoppaamaan Johnin hotellille myös seuraavan aamun appelsiinimehut kaupassa käydessämme.

Seuraavana aamuna starttasimme katsastamalla kaupungin yläperspektiivistä Victoria Mountainin näköalapaikoilta. Matka jatkui kansallismuseoon Te Papa Tongarewaan (free), josta muuten löytyy myös erinomaisesti toimiva ilmainen netti. Museon lähestymistapa on varsin omintakeinen ja tarjolla on näyttelyitä kyllästymiseen asti. Mieleen jäivät ainakin maanjäristyssimulaatiotalo (ei kylläkään kovin ihmeellinen, mutta ajatus omintakeinen) ja hologrammifilminä toteutettu ”opetusvideo”.

Sitten suuntasimme Weta Caveen, joka oli käytännössä LOTR kauppa/minimuseo. Siellä on takahuoneessa myös miniteatteri, jossa näytettiin lyhyt behind the scenes -pätkä. Vieressä olevaan Weta Workshopiin myytiin opastettuja kierroksia, jossa olisi päässyt näkemään leffarekvisiitan ja pienoismallien tekoa. Meille riitti kuitenkin ilmainen osuus. Teimme myös pikastopin Wellingtonin lentokentälle, jossa on myös muutamia LOTR-hahmoja jättikoossa. Samalla saatiin taas yksi bingorasti lisää.

Kaupunkia kierrellessä päädyimme suojautumaan alkaneelta sateelta irkkupubi Molly Malonesiin. Tarjontaa ihmetellessä kuului tiskin takaa ”ootteko Suomesta?” Tiskillä asiakkaita palveli iloinen hymy huulillaan Kalajoelta kotoisin oleva Katri, joka oli onnistunut saamaan tultuaan duunin Mollysta. Keskustelun perusteella työlupa/viisumi Uuteen Seelantiin irtoaa varsin vaivattomasti. Havaintojemme mukaan kuitenkin juuri baareissa riitti myös työn perään kyselijöitä silmiinpistävän paljon. Suomalaiselle on hiukan hämmentävää se, että välttämättä mitään hintoja juomien osalta ei paikallisissa ravitsemusliikkeissä tyypillisesti ole esillä. Kun tätä Katrille ihmettelimme, niin hän kertoi että se ei vain ole tapana, eikä paikallisia juurikaan kiinnosta mikä hinta on tai ainakaan he eivät sitä koskaan kysy.

Nyt oli tarkoitus jättää pohjoissaari taakse ja suunnata eteläsaarelle, jonka kerrotaan olevan se kauniimpi saari näistä kahdesta. Jopa pohjoisen saare asukkaat tuntuivat perin yksimielisiltä tästä. Olimme bookanneet päivävuoron Interislanden botskin, joka kuskasi meidät + pappa-auton kolmessa tunnissa jorpakon yli Pictoniin 250NZD hintaan.

Näkymä Victoria Mountainilta

Wellingtonin lentokenttä

Weta Cave

Wellingtonin katunäkymää (Cuba street)

Ranta

Tällä botskilla mennään yli

Ylitysnäkymää

Nelson

Pictonin satamasta kurvasimme kohti Nelsonia ja saavuimme majataloomme auringon taas laskiessa. Majapaikka oli kaupungin laidalla mäenrinteessä hiekkatien päässä ja sen verran hyvin piilossa, että usko meinasi loppua kesken tarkasta osoitteesta huolimatta. Kävimme vielä keskustassa pikaisesti syömässä ja tuntui siltä, että olimme ainoat ihmiset koko kaupungissa. Nelsonin turkkilaisessa oli edullinen hinta ja laadukas palvelu.

Heti seuraavana aamuna teimme vielä pienen pyörähdyksen keskustassa, jossa oli tällä kertaa edes jotain elämää. Aamiaispiragoiden jälkeen matka jatkui Lake Rotoroan ohi Hanmer Springsin alppikylään. 300 km matka vuoristoteillä ei ole mikään pikapyrähdys. Vaikka pääasiassa saa kiduttaa pappa-autoa ylämäkeen ylhäisessä yksinäisyydessä, niin säännöllisin väliajoin rekka tai matkailuauto piiputtaa menemään vieläkin hitaammin. Tiet ovat spagettia ja ns. ohituskaistat sen verran säästeliäästi tehtyjä, että papalla on täysi tekeminen ehtiä niissä ohi yhtään mistään, vaikka kuinka kenkisi. Eipä toisaalta ole suuri kiire mihinkään ja maisemat ovat pääsääntöisesti hyviä tai mahtavia. Tankki kannattaa täyttää lähtiessä, sillä tankkauspaikkoja on harvakseltaan. Me onnistuimme myös pysähtymään juuri siihen tankkauspaikkaan, jossa oli bensapumppu rikki.

Viiniviljelmää matkalta

Nelsonin "hotellimme"

Näkymät hotellin pihasta yli Nelsonin

Joku kyrka Nelsonin keskustassa

Nelsonin beach tihkusateessa

Kamu tien poskesta

Matkakuvitusta

Hanmer Springs

Viimeisillä bensahöyryillä selvisimme Hanmer Springsin huoltamolle asti. Majoituimme paikallisessa backpackerien suosimassa majoitusliikkeessä, jonka pitäjät osoittautuivat ruotsalaisiksi.

Hanmer Springsin yksi the juttu on thermal spa, jonne myös me suuntasimme saman tien rentouttamaan lihaksia. Saimme alennuslipukkeella ilmaisen upgradauksen private pooliin, joten sinne siis ja sen jälkeen jatkettiin yleisissä eri lämpöisissä altaissa lillumista. Muutoin täällä olisi ollut tarjolla vaellusta joka lähtöön ja talvisin hiihtoa ja laskettelua. Nämä eivät nyt tähän hätään meitä napanneet. Kylän lumihuippuvuoret ovat kaunista katsottavaa liikkuipa sitten missä päin kylää tahansa. Koska paikka on lomailukeskus keskellä ei mitään, niin hinnat ovat sen mukaiset. Mekin turvauduimme tällä kertaa takeaway-roskaruokaan, jota saikin sitten aikamoisen jötkälepaketin mukaan paikan pääkadulta lähes thermal spata vastapäätä. 

Thermal Span privaattipool

...ja public area

Hanmer Springs, "city" center

Hanmer Springs, mountains

Kaikoura

Aamulla matka jatkui itä-rannikolle Kaikouraan. Hotelli oli rannalla, jolta aukeni lumoava maisema. Täällä merenlahtea rajaavat lumihuippuiset vuoret. Niitä ei vain pystynyt olemaan tuijottamatta. Tätä teimmekin tuntikaupalla eri kulmista niin rannalta kuin viereisen vuoren harjan näköalapaikaltakin. Sääkin sattui vaihteeksi suosimaan ja aika kului siivillä maisemia ihaillen. Rannalta bongattiintien vierestä myös hylje paistattelemassa aurinkoa. Hän ei häiriintynyt edes siitä, että turdet (me mukaan lukien) kävivät vieressä kivellä istuskelemassa ja nappaamassa pakollisen hylje-selfien.

Valaita emme maalta käsin onnistuneet bongaamaan, vaikka tämä tiemmä voisi olla mahdollista ja vähän yritystäkin oli ilmassa. Kohtuullisen varman bongauksen olisi halutessaan saanut sataman hyljeveneistä tai rannalla päivystävällä helikopterilla, jos on ylimääräistä massia mukana. Me kuitenkin suuntasimme papalla kohti etelää.

Kaikouran city

Hyljekaveri, joka ei ihmisistä häiriintynyt

Rantanäkymiä (kuvat eivät kaikilta osin tee oikeutta kohteelle)

Christchurch

Christchurchin kokolailla tuhonneiden 2010 ja 2011 maanjäristysten jälkiä korjataan edelleen. Kaupungin keskusta on kokolailla yhtä rakennustyömaata. Joitain uusia rakennuksia on noussut ja vanhoja saatu korjattua, mutta tietyillä alueilla olo on kuin sotatantereella ja kaikki on täysin palasina.

Keskusta-aluella on edelleen myös Re:Start Mall, joka on kokonaan merikonteista rakennettu ostari. Väliaikainen rakennelma vaikuttaa perin pysyvältä ja on vastoin ennakkoajatusta myös yllättävän uskottava ja parhaimmillaan jopa viihtyisäkin osa kaupunkia. Toisella laidalla New Regent streetin kävelykatu liikkeineen oli alueita, joka säästyi kaikkein pahimmalta maanjäristyksissä ja olikin jo varsin täydessä iskussa.

Hotellin vieressä sijaitseva Botanic Gardens tallustettiin ristiinrastiin ja myös laidan Cantenbury Muesum tuli tutkittua läpi. Museo on periaatteessa ilmainen, mutta keskellä sisääkäyntiä on lahjoitusastia, jossa kerrotaan myös sovelias lahjoituksen määrä…

Christchurchista lähtiessä meinasi haasteeksi nousta auton tankkaaminen. Korrtiautomaatteja ei ole ja kaikki huoltamot nimittäin eivät tosiaankaan ole 24h auki. Ylimääräisen pörräilyn jälkeen onnistuttiin kuitenkin saamaan menovettä ja arpomaan oikeat suuntimat kaupungista ulos.

Christchurch, keskusta

Kirkko

Ravintola

Re:Start Mall

Sivummalla oli ehjempää

New Regent Street

Puisto & Botanic Gardens

Lake Tekapo

Matkalla Cristchurchista Lake Tekapoon törmäämme vanhojen autojen näyttelyyn, joka ex tempore katsastettiin. Taas olisi myös päässyt lahjoittamaan rahaa johonkin. Jätimme stopin lähinnä jaloittelutauoksi.

Lake Tekapo on lyhyesti kuvaten suunnilleen yhtä kuin 2-300 metrin pätkä kauppoja, ravintoloita ja majoitusliikkeitä 8-tien molemmin puolin. Niinpä meidänkin hotellimme oli ”keskustassa”. Järvi ja kauempana siintävät vuoret tekevät kuitenkin taas kerran maisemasta aivan uskomattoman. Ranta-alue on puistomainen. Sieltä löytyy joitain penkkejä ja pari pöytääkin maisemien ihailijoille ja piknikin viettäjille. Kaikki tämä on siis laiskankin kävelijän saavutettavissa pienellä taaperruksella. Kulttuurinnälkä lähtee pyörähdyksellä rannan Church of Good Shepherdissä.

Hiukan sivummalta löytyy thermal spa ja satsi vaellusreittejä niin järven rannoille, metsiin kuin vuorellekin. Länttä kohti jatkettaessa vuoren toiselta puolelta pääsee myös autolla sen laelle ja siellä sijaitsevalle observatiolle, jonka yhteydestä on myös pieni ravintola. Maisemat ylävinkkelistä ovat vähintään yhtä mahtavat kuin juureltakin.

Vaikka koko Uusi Seelanti on kaunista katsottavaa, niin Lake Tekapo on kyllä Kaikouran ohella parasta antia ainakin meidän mielestämme. Loistava sääkään ei tietenkään haitannut luonnosta ja rauhasta nautiskelua. Juuri kun luuli löytäneensä maiseman, josta ei enää paremmaksi voi päästä, tulee länteen ajettaessa vastaan vielä Lake Pukaki, jonka rannalle oli pakko pysähtyä ottamaan kuva jos toinenkin. Jo tässä vaiheessa voi sanoa, että Uusi Seelanti (ja erityisesti eteläinen saari) on helposti maisemiltaan maailman kaunein maa, jossa olemme koskaan käyneet. Ilmasto kylläkin jättää toivomisen varaa, sillä saarivaltakunnassa tuuli tuntuu olevan lähes jatkuva tuttavuus ja sadekin tosiaan onnistuu yllättämään.

Lake Tekapo city

Hyvän paimenen kirkko

Lake Tekapo rannalta

Lake Tekapo observatoriolta

Lake Alexandrina observatoriolta

Lake Pukaki

Mount Cook National Park

Matkalla Lake Tekaposta Queenslandiin teimme detourin Mount Cookin kansallispuistoon. Lake Pukaki saatiin samalla räpsfilmattua melkein joka rannaltaan. Tien päästä löytyi läjä majoitusliikkeitä ja luontopolkua joka lähtöön.

Vuoren juuren ravintolassa katosi pari skonssia kapeisiin kasvoihin ja detourilta tehtiin detour vielä Hooker Valleyhin (really). Koskapa muutakaan aktiviteettia ei ollut tarjolla, niin jalkauduimme ja kipusimme ihmettelemään Tasman Glacieria. Se ei kylläkään ollut mitenkään kovin ihmeellinen näky.

Ah vaellusta

Huima Glacier (toi tumma jää tuolla järven perukassa)

Mount Cook maisemaa

Queenstown

Queenstownin lähistöltä vastaan tuli Arrowtown, joka on aikanaan ollut kullankaivajien asuttama. Paikasta tekee mielenkiintoisen se, että keskusta on kokonaisuudessaan vanhan ajan tyyliä edustava kokonaisuus. Pappa jäi parkkiin puun alle (täällä ei tulisi ainakaan kookospähkinää katolle) ja ryhdyimme seikkailemaan historiallisessa keskustassa. Pari pizzaa ja sata kuvaa myöhemmin matkaa Queenstowniin voitiin taas jatkaa.

Majapaikkamme sijaitsi sen verran jyrkällä mäellä, että kaksivetoisella papalla ylös pääsy oli tekemistä. Kamojen dumppaamisen yhteydessä jälkeen sama mäki laskeuduttiin alas jalkapatikassa ja suunnattiin kohti läheistä keskustaa. Queenstown oli heti ensikokemuksella ihan eri maata kuin muut paikat. Täällä oli elämää. Silmiinpistävä osuus keskustan ihmisistä edusti nuorempaa sukupolvea, jolla lienee osuutta asiaan. Valinnanvaraa viihdykettä oli tarjolla kaapelihissistä ja liitovarjoilusta perinteiseen vaelteluun ja mäkiautoiluun.

Bingon velvoittamina tsekkasimme rannan ice barin. Suomalaisesta tälläytyminen hurjiin talvivarusteisiin, pipoon ja hanskoihin muutaman pakkasasteen vuoksi tuntui lähinnä hilpeältä, mutta toisaalta vierailun jälkeen nenänpää kyllä punoitti ja sitä täytyi mennä sulattelemaan samasta pihapiiristä löytyneeseen takalla varustettuun ravintolaan.

Kun seuraavan päivän ilma ei ollut (taaskaan) niitä parhaimpia, niin suuntasimme autolla Lake Wakatipun rantoja pitkin Glenorchyyn. Täältä pitäisi löytyä niin LOTR:n, X-menin kuin Vertcal limitinkin kuvauspaikkoja sekä ”useita ravintoloita, kahviloita ja pieniä myymälöitä”. Tällä kertaa taru on totuutta ihmeellisempi. 50 km ajon jälkeen periltä löytyi kokolailla yksi ravintola/kahvila, yksi hotelli ja yksi kälyinen LOTR-matkamuistomyymälä. Jossain puskassa oli joku kyltti, että siellä olisi jotain joskus ehkä kuvattu. Aivan kuollut mesta kaiken kaikkiaan. Maisema sentään oli, mutta sekin kalpenee Lake Tekapon ja Kaikouran tapaisille paikoille. Siispä takaisin Queenstowniin sopivasti happy hour aikaan.

Queenstown oli hyvä päätepaikka Uuden Seelannin löytöretkeilylle. Vaikka tässä tuulen valtakunnassa tähänkään aikaan vuodesta vielä turhan lämmin ole, niin maisemat ovat kyllä upeimmat ikinä. Mannerlaattojen yhtymäkohdan kuumat lähteet, rikkipäästöt yms. luovat oman tunnelmansa tietyille alueille. Ihmiset ovat ystävällisiä ja puhuvat helposti ymmärrettävissä olevaa englantia. Pääsääntöisesti kaikki toimii ja turistirysätkin ovat sen verran hyvin tuotteistettuja, että ainakin jotain vastinetta sinänsä tyyriinpuoleisille pääsymaksuille saa. Maisemat ovat ilmaisia. Vaeltajan paratiisi.

Arrowtown

Queenstown hotlan parvekkeelta

Queenstown ja ilma kuin morsian

Ice Bar

Matkalla Glenorchyyn

Glenorchy

Paras "nähtävyys" oli tämän kontin seinämaalaus