Aamu avautuu virkeänpirteänä klo 04:40 ihan ilman kellonkännykkää. Rinkkaahan ei tietenkään voinut pakata edellisenä iltana. Toisaalta sinne ei enää Hua Hinin postipaketin jälkeen ole kyllä paljoa pakattavaakaan (tb) ja joillain vain jonkun verran enemmän (ab). Suihku, pakkaus ja ”ohoaha täälläkin oli vielä jotain” ja menox. Päästiin matkalla bussiasemalle ihan hotellin respaan asti, joka lupasi diilata meille 05:25 taksin päivähintaan. Tietysti oli myös niin,että ”bus nogo before 6:30.” Ihan varmaan näin juu ja koko internet on väärässä, mutta säätövapaa päivähinta oli kuitenkin sen verran houkutteleva, että ”take taxi, only 100 ringits” löysi ostajansa. Bussihan olisikin ollut jopa luokkaa 8-10 MR per lärväke eli vain viisinkertainen hinta, mutta ehkä (?) viisi kertaa vähemmän säätöäkin.

Varttia ja viittä epätoivoista tuut-tuut-puhelua myöhemmin respa kävi loppujen lopuksi pokkaamassa oman provikkansa taksikyydistä yhdeltä hotlan edessä koko ajan seisovista bilikoista. Yövuorossa päivystänyt väsynyt yötaksitoyotamies oli perin ystävällinen ja vahvisti 100 RM:n hinnan ennen lähtöä. Eikun kuskin lippis taksamittarin päälle ja menoksi. Matkaan lähdettiin taksin kellotuksella 05:36 eli noin 05:45 paikallista aikaa.

Yö, tyhjät kadut ja vuoroaan lopetteleva toyotakuski – mitä voi odottaa? Sillo lähtee!!!  Pienen renkaiden lämmittelyn jälkeen eli 80 km/h kaupunkialueella ja 120km/h kasikypäsellä, mukaan lukien moottoriteiden yhtymäspiraalit, joissa aita tavoitteli Toyon nokkaa ja länkkärit painautuivat ulommaiseen takaoveen, oli aika avata hanat. Wanha Toyota pystyi helposti (alamäessä) 150-160 km/h nopeuksiin ja ohi muista pääsi sekä oikealta että vasemmalta. Ohitettaviin lukeutuivat myös Star Shuttlen bussit, jotka eivät siis kulje. Kyyti oli vauhdikasta, mutta kuitenkin kohtuuturvallisen tuntuista puolityhjillä teillä. Kuitenkin kerran jotain ab:lle sanoessani kuski ikään kuin heräsi horroksesta keskellä pitkää suoraa ja painoi minua vilkaistuaan laatan taas lattiaan, kun ymmärsi etten puhunut hänelle. Mitäpä sitä turvavöitä käyttämään…

Hieno suoritus. 1:15 kellotettu etappi taittui kuskilta alle 0:45. Toisin sanoen olimme LCCT-terminaalilla jo noin 06:30 ajatellun noin seiskan sijaan. Lisäaika tulikin tarpeeseen, koska aikaa meni rattoisasti Air Asian itsepalvelupäätteillä. Siinä missä checked baggage –tagit saatiin tulostettua ongelmitta varauskoodilla, niin paperisia boarding passeja ei saanut mitenkään ulos MacBookin ruudun 2d-viivakoodia esittelemällä ja varauskoodin käyttö kertoi ystävällisesti, että ”You already have a boarding pass.” Great. Phuck et. Puolen tunnin ähellyksen jälkeen introvertitkin taipuivat kysymään Air Asian avustajaheebolta, että what to do. Vastaus oli: ”R4”, joka oli yksi bag drop luukuista. Pudotettiin bagaasit sinne ja saatiin printatut boardarit. Olisi saattanut mennä sutjakkaammin jotenkin muutoin toimien. J

Sitten käytimme n. 15 sekuntia samaan ihmettelyyn, jota parhaat länkkärit tekivät varmaan tunnin. Eli  bag dropin jälkeen täällä piti tulla takaisin yleiselle alueelle ja navigoida itsensä sieltä uudestaan oikealle lähtögatelle, joissa oli erillinen turvatarkastus. Weird. Uudet turpatarkastukset (ei suunnatonta kiinnostusta kenelläkään muuhun kuin ab:n vesipulloon) ja aamupalaa safkamestoista metsästämään. Ensin yhteen wrap-standiin, jossa kassan päällä  mainostetut ”beef wrap” ja ”tuna wrap” olivat ”no have”. Tähän sitten, että ”what have” tuli vastaus ”chicken & cheese wrap” ja ”pizza wrap”. Koska oltiin nähty pizza wrap, otettiin cheese wrap. Ihan jees (jos tekijä olisi pessyt kätensä aivastelujensa jälkeen), mutta pieni. Meni kuitenkin alas. Sen jälkeen mentiin ylös Dunkin’ Donutsiin, josta sai sitten sen tuna-wholegrainbaguetin. Halvemmaksi tuli mealina, jossa oli pakollinen donitsikin mukana. Mmm… Chocolate…

LCCT siis oli kuin olikin oikea terminaali eli Air Asia poimi meidät täältä punavalkoisille siivilleen ja kuskasi ongelmitta Saigoniin (SGN eli Ho Chi Minh City). Ruokaa olisi saanut vain ostamalla eli ei. Lento oli parin tunnin rykäisy, mutta kelloajassa vain tunti aikaerosta johtuen. Perillä oltiin siis noin 10:10 paikallista aikaa. Tutustuttuamme visa-on-arrival (1h ja jee 30 vrk lupa olla Vietnamissa!) ja immigration (1h) ihmeellisiin jonotuskulttuureihin poimimme hylätyt rinkkamme lentoaseman lattialta (5 min) pääsimmekin jo ulos ihmettelemään Vietnamia. Taksisait väisteltyämme pääsimme ohjeiden mukaisesti Burger Kingin eteen (lähellä kotimaan terminaalia), josta bussi 152 veisi meidät Pham Nga Laolle yhteishintaan 20 000 dingdongia, kun lasketaan laukut mukaan (ne oli saman hintaiset kuin me). Näin jälkikäteen miettien olisi kai pitänyt laittaa ab rinkkaan sisään ja matkatavarana niin olisi tullut matka paljon halvemmaksi. J

Ho Chi Minh -dösäsetä kertoi missä pitää jäädä pois, ja menimme ulostuksen jälkeen ensimmäiseen mahdolliseen ylihintaiseen wifi-raflaan ihmettelemään, että minnenyt. Eka rafla oli tietysti juuri Crazy Buffalo ja hoidettiin vahingossa Aasia-bingon Saigonit pois rasteista (palataan tähän wtf-bingoon myöhemmin). Todettiin istunnon jälkeen, että suunta olisi 180 astetta toinen ja peräti kolmen korttelin verran. Hotellille saapuessamme meidät upgradettiin for free ekaksi yöksi (VAIN == sucks!) viidennen kerroksen erkkeri-VIP-sviittiin huonompien huoneiden puutteessa.

Näkymät VIP-sviitistä olivat kivat ja tilaa riitti, mutta huone kyllä haisi vahvalle homeelle ja hotellikirjan välistä tupsahti syliin muurahaisyhdyskunta. Kyllähän tuolla ekan yön selvisi, mutta oikeasti ikkunaton ekan kerroksen superior-koppimme oli paljon viihtyisämpi (ei homeen hajua, ei muurahaisia, puhtaampi). Väliepisodin aiheuttanut 7 cm torakkakin siirtyi harppukerhoon cocacolatölkin avustuksella. Kuriositeettina hotelli tarjosi ilmaisen pesulapalvelun (yksi asustesetti per päivä per yöpyjä) huoneen hintaan kuuluvana. Tätähän oli tietysti pakko testata ja vaatteet tulivat samankokoisina takaisin.

 

Crazy Buffalo: Ensimmäinen ex tempore etappi, joka todettiin myöhemmin täysin ylihintaiseksi.

IMG_0281-normal.jpg