1.3.-5.3.2014 VN: @Hoi An

Hoi Anin wanha kaupunki on Unescon maailmanperintökohde ja oikein tunnelmallinen sellainen. Iltaisin tuhannet lyhdyt (tai oikeammin riisipaperilyhtyjen sisään viritetyt sähkölamput) värittivät kadut ja liikenne hiljeni kokonaan. Tietyt osat vanhaa kaupunkia ovat jopa oikeastikin suljettuja muulta kuin kävelyltä. Turisteille pakkomyydään viiden lipun setti (120 000 VND/setti) erilaisiin nähtävyyksiin. Näitä nähtävyyksiä on kylläkin luokkaa 20-30 kpl eli aika monta settiä saa ostaa, jos kaikki meinaa juosta läpi. Kokemamme ja näkemämme perusteella kannattaa harkita tarkkaan mihin menee ja ostaako lippuja ollenkaan. Meille riitti hyvin yksi setti per naamari.

Vanhankaupungin tunnelma veti meidät luokseen päivä toisensa perään. Tätä paikkaa on vaikea kuvailla, se täytyy kokea. Siellä testasimme myös paikallisia ruokia kuten Cao Lau, White Rose ja erilaiset wontonit. Juomana tietysti fresh beer (Bia Hoi), jota irtosi paikasta riippuen 3000-9000 VND/lasi. Näiden kanssa kelpasi jokirannassa aikaa viettää ja tuijotella ohitse lipuvaa ihmisvilinää. Jostain käsittämättömästä syystä mukaan tarttui myös riippumatto (150 000 VND) katukauppiaalta. More dead weight kantoon vaan. Huokaus. Katukauppiaita ja varsinkin korttimyyjiä riitti, yrittäen saada kauppoja aikaiseksi mm. ”open your heart, open your wallet” myyntipuheellan.

Jossain vaiheessa sorruimme myös jokirannan venemyyjien tunnin risteilylle joella (100 000 VND ja koko vene perämiehineen omana). Tämä kertookin hommasta kaiken, koska mitään varsinaista nähtävää tuolla ei kyllä ollut. Näin ainakin, ellei nähtävyydeksi sitten lasketa kalastajia, jotka olivat kalastavinaan heittoverkolla ja halusivat rahaa kuvaamisestaan aina turistiveneen lähestyessä.

Koska hotellimme oli vanhan kaupungin kupeessa, jäi merenranta hiukan kauemmas. Hotellin kartta väitti 3,5 km, mutta sports tracker päätyi tulokseen 8 km. Kävimme ensimmäisen kerran kurkistamassa merenrantaa hotellin munamankeleilla. Ne olivat parhaat päivänsä nähneitä ja paikallisille tarkoitettuja. Jälkimmäinen ilmeni siten, että kun satulan sääti ylimpään mahdolliseen asentoon, niin polkimen ala-asennossa jalka oli edelleen luokkaa 90 asteen kulmassa (tb). Kyllähän näinkin muutaman kilometrin sotki, mutta pidemmälle ei kyllä kannata lähteä. Paluumatka rannalta olisi jäänyt vain haaveeksi, elleivät paikalliset olisi rientäneet auttamaan ruostuneen lukon avaamisen kanssa. Ranta oli (edelleen) hieno ja vesi tähän aikaan vuodesta kylmä. Toisella kerralla päätimme kävellä rantaan ja voi todeta, että ei se ainakaan väitetyn 3,5 km päässä ollut.

Viimeiselle Hoi An –päivälle bookkasimme hotellilta retken My Sonille, joka on myös Unescon maailmanperintökohteita. Kyseessä on Hindutemppeleiden raunioita Champa kuninkaiden ajalta (rakennettu 300 ja 1100 lukujen välillä) noin tunnin bussimatkan päässä Hoi Anista. Matkalla jossain vaiheessa hiukan sataa ropsauttikin. Perillä ilma oli kuumaa ja kosteusprosentti jossain 90 ja 100 välissä. Vaikkei raunioilla kiertely mikään maailmanluokan urheilusuoritus ollutkaan, niin bussille palatessa paita oli ilmankosteudesta johtuen läpimärkä.

Cyclokuskit rivissä wanhan kaupungin jokirannassa. Testattiin.