Päivä palloiltiin vielä Hanoissa. Illalla autokyyti poimi meidät hotellilta käsikantamustemme kanssa, heitti juna-asemalle ja vaihtoi assalla reservation-kuittiläystäkkeet puolestamme oikeisiin junalippuihin. Tämän jälkeen seurasi dumppaus odotushalliin ohjeistuksella ”wait here 15 minutes and then go to platform 7”. Kukaan ei oikein tiennyt miksi, mutta yhdessä muiden turistien kanssa noudatimme ohjeistusta.

Junassa 4 hengen soft sleeper tosiaankin oli soft sleeper, eikä 6 hengen hard sleeper. Yksi yleisin kusetus on myydä turisteille hard sleeperit soft sleepereinä. Hyvin siis alkoi. Hyttipartnereiksi ilmaantui amerikkalainen pariskunta Cincinnatista Ohiosta. Pariskunnan kauniimpi puolisko Sara puhui myös vietnamia sukutaustansa johdosta, vaikka olikin itse koko ikänsä asunut USAssa.

Matkakertomusten vaihdon jälkeen painuttiin pehkuihin. Juna hytkytti menemään siihen tahtiin, ettei sängyssä poukkoillessa nukkumisesta meinannut alkuun tulla mitään. Muutenkin kapeahko pääjajalatseinissäkiinni –tyyppinen (tb) petiratkaisu vaati hiukan totuttelua. Alapunkassa (ab) sai kuunnella yläpunkan nitinää ja pelätä sen romahtavan niskaan hetkellä millä hyvänsä. Näin ei kuitenkaan käynyt, vaan jossain vaiheessa uni kuitenkin tuli ilmastoinnin tasaisessa hurinassa. Yöllä tosin sai herätä aina, kun joku tuvasta päätti käydä wc:ssä, koska tuplalukittava ovi oli mallia venäjä ja kolina. Aamulla Chris totesi, ettei ollut nukkunut ollenkaan ja myös näytti siltä.

Junan piti saapua Sapaan klo 6 maissa aamulla. Niinpä kaikki heräilivät noilla tienoilla. Matka kuitenkin jatkui vielä 3 extratuntia ennen kuin vihdoin saavutettiin määränpää klo 9 jälkeen. Periamerikkalaiseen tyyliin kukaan ei saanut olla hiljaa muutamaa minuuttia pidempään ja aika kului 3 tunnin kuulusteluissa. Niissä käsiteltiin kaikkea alkaen suomalaisista perinneruuista ja suosituimmista automerkeistä päätyen kirkasvalolamppuihin ja Saran sukutarinaan.

Aseman ulkopuolella odotti hotellin bussikyyti lappu pystyssä. Kun minibussi oli saatu ahdettua taiteltavia lisäpaikkojaan myöten täyteen, alkoi tunnin kiipeäminen kohti Sapaa. Dieseli jurnutti koko matkan jatkuvaa ylämäkeä hotellille, jossa alkoi härdellisäätö. Koska meidän piti olla perillä tunteja aiemmin, niin pääsimme nauttimaan kylmenneen aamiaisbuffan jämiä. Tämä kruunasi junamatkan jälkeisen töttöröö-olon. Leirikoulu-tyyppisessä wc-tilassa suoritetun pikasuihkun jälkeen kamat heitettiin varastoon ja järjestyttiin avohärdelliin max 120 cm pitkän paikallisoppaamme luokse. Patikointi Cat Cat Sin Chai villageen saattoi siis alkaa.

Homma ei kuulostanut pahalta, koska ensimmäisen päivän patikoinnin pituudeksi oli luvattu 4 km ja sekin alamäkeen. Sääkin tuntui suosivan eli näkyvyyttä piisasi. Täällä piti olla kylmempää kuin Hanoissa, vaan eipä ollut. Eikä näkynyt sitä uhkailtua luntakaan. Sen sijaan aurinko paistoi täydeltä terältä ja lämpöä piisasi. Olo tuntui fiksulta, kun mukaan oli pakattu lähinnä kaikki mahdolliset pitkähihaiset pipoa myöten. Ab oli erityisen tyytyväinen, koska oli ostanut Hanoista varta vasten suhinatakin reissua varten. No parempi näin, mutaisilla poluilla talsiminen ei kai olisi ollut kivaa.  

Varsin pian kävi selväksi, että matkan pituus on jotain ihan muuta kuin 4km. Pelkästään kaupungin läpi kylälle kävely oli melkein tuon ja sitä seurasi ainakin 4 km pujottelu kylän kauppakojujen seassa päätyen vesiputoukselle. Tämän jälkeen tuli loppusilaus eli käsitys siitä, ettei kyyti ylös suinkaan ollut järjestetty autolla, kuten kuvittelimme. Vaihtoehdot olivat ostaa omatoiminen mopokyyti tai talsia. Noin kymmenen hengen porukka oli hajaantunut satojen metrien matkalle ja opaskin oli tehnyt katoamistempun. Hetken pohdinnan ja kiroilun jälkeen lähdimme talsimaan muiden perään. Otimme kipuamisen mahdollisimman iisisti poiketen matkalla useampaankin (lue: kaikkiin) nestetankkauspisteeseen. Näkymät olivat hyvät riisiterasseille, mutta perillä hotellilla jalat huusivat armoa, paita oli läpimärkä ja naama punajuuri. Sen verran pitkään kipuamisessa meiltä meni, että missasimme klo 12 lunchin vaatimattomalla kolmella tunnilla.

Iltapäiväksi oli ohjelmassa varattu omaa aikaa ja tarkoitus oli tutustua omatoimisesti Sapan upeaan kaupunkiin. Me tutustuimme omatoimisesti vihdoin saamamme hotellihuoneen upean pehmeään sänkyyn, jossa oli lakanan alle kätkettynä lämpiävä patja. Kukaan ei halunnut liikkua yhtään mihinkään paitsi hissillä illalliselle ja takaisin ylös.

Seuraavana aamuna pirtsakkana aamiaiselle, joka oli tänään jopa lämmin. Tämän jälkeen huone olikin jo luovutettava. Kamat piti taas tunkea säilytykseen ja avohärdellillä jälleen hukkapätkän luo kohti uutta pidempää tarpomisreissua. Hetken mietimme koko kakkospäivän ohjelman skippaamista ja sen korvaamista kaupunkiin tutustumisella. Patikointi vei kuitenkin jostain syystä voiton. Jonomarssimme kaupungin läpi pikkupoluille kohti Lao Chai ja Ta Van villageja. Matkalle mukaan tarttui satunnaisia heimolaisia Black H’mong tribesta. He tarpoivat turistien vierellä kysellen kaikenlaista. Episodin aiheutti tienposkessa ollut vesipuhveli, joka sai jonkun hepulin just kun käveltiin sen ohi. Koko patikointiporukka sinkosi eri suuntiin puhvelin sarvien tieltä. Friikkaus veti jalat vähän veteläks (ab) kun otus oli n. 20cm päässä. Selvittiin säikähdyksellä ja nauruilla.

Kylissä ja taukopaikoilla trekkausjoukko pääsi välillä kaupustelijoiden piiritykseen. Agressiivisimpia olivat 3-5 vuotiaat skidit, jotka myivät rannekoruja. Lounastauolla hangaround-heimolaiset olivat tulleet tiensä päähän ja myös he alkoivat kaupustelemaan mukana kantamiaan pussukoita yms. ”I followed you, you buy something, you give me something”. Just ja aivan varmaan tulee tapahtumaan joo. 15 km vaeltelun jälkeen tällä kertaa oli kuin olikin hotellikyyti odottamassa ja se kuskasi meidät takaisin ylös klo 15 maissa. Kimppasuihkun jälkeen seurasi ryntäys dinnerille ja pakkautuminen etuajassa dösään juna-asemalle.

Sapan keskustassa bussi veti yllättäen liinat kiinni ja pysähtyi odottamaan jotain. Hetken kuluttua paikalle kurvasi taksi, josta ulostautui kolme ranskalaista, joita hoputettiin kiireellä bussin kyytiin. Kun ovi saatiin kiinni, vetäisi kuski sekä tallan että äänitorven pohjaan ja suuntasi vuoriston alamäkeen. Kävi ilmi, että ranskalaisten juna lähtisi tunnin päästä ja kuinka ollakaan Sapasta asemalle kestää ajaa juurikin noin tunnin. Rosberg bussin ratissa laittoi menemään sellaista kyytiä, että penkillä pysymiseen sai keskittyä.

Perillä oltiin muutama minuutti ennen ranskalaisten junan lähtöä. He heittivät rinkat selkäänsä ja lähtivät juoksemaan viimeiset 200-300 metriä kohti asemaa. Ilmeisesti kerkisivät kyytiin. Meidän junamme lähti vasta pari tuntia myöhemmin, joten istuimme katukahvilaan odottelemaan lippujen saamista ja junan lähtöä.

Tällä kertaa hyttikavereiksi tuli vanhempi kanadalainen pariskunta, unikin tuli paljon paremmin paluumatkalla, ja heräsimme vain hetkeä ennen kuin juna saapui Hanoin asemalle 7 aikoihin aamulla. Hotellimme oli lupautunut maksamaan taksikyydin asemalta takaisin hotellille, hinnan pitäisi olla max. 50000VND, joka oli kirjoitettu hotlan käyntikorttiin. Meille tarjottiin muutaman taksin toimesta hintaa 100000VND ja kun näytimme käyntikorttia niin kukaan ei ottanut meitä kyytiin. No ihan sama mehän kävellään, matkaa kun ei ollut kuin pari kilometriä. Hotellilla aamupalan nauttimisen jälkeen huoneeseen suunnatessamme myös hyttikaverit ilmaantuivat samaan hotelliin. He olivat ottaneet taksin.

Soft Sleeperin väljää olemista.

Heimolaiset olivat sekä oppaina että hang-aroundeina.

Se puffeli, joka yritti häröillä.

Sa Pan maalaismaisemaa.

Korkeuseroja tosiaan riittää.

Los panoramicos puolimatkan krouvista ekalta päivältä ylöspäin kivutessa.

Uutta pykälää..