Passit oli luvattu meille pe ”7.3. afternoon at the latest” ja kun soittoa aiemmin valmistuneesta viisumiprosessista ei ollut 5. tai 6. päivä kuulunut, niin lähdimme 7. päivän iltapäivän lähestyessä suunnistamaan matkatoimistolle. Saapuessamme tuli visasedältämme ei-niin-suunnattoman-iloinen tervehdys ja kävi heti ilmeiseksi, etteivät passit ainakaan hänellä olleet. Puolenkymmenen puhelinsoiton jälkeen kävi selväksi, että passeissamme tiemmä on jo jatkoviisumileimat, mutta passit ovat edelleen Saigonissa. Joku sedän kaveri lähtisi niitä kuskaamaan, mutta ei onnistuisi kuulemma ennen kuin iltalennolla. Joopajoo. Onneksi olimme jo henkisesti ja hotellivarauksenkin puolesta ennakoineet, että jotenkin näinhän tässä tulisi käymään, joten pulssi ei aivan suunnattomasti noussut. Kaveri lupasi soitella, kun saisi illalla passit ja voisimme hakea ne ”8.3. eleven o’clock”. Silmiintuijottelusession ja varmistelun jälkeen päätimme luottaa tähän takarajaan ja lampsimme juna-asemalle varaamaan liput klo 14 junaan Hueen (166 000 VND / 2*soft seat).

Loppupäivä menikin sitten rentoillen ja shoppaillen. Pyörähdimme huviksemme myös Da Nangin pohjoisbeachilla, joka osoittautui aidatuksi eli siellä ei ainakaan ollut yhtään mitään näkemistä. Tämän kulman ravintolat ammottivat tyhjyyttään ja ravintoloitsijat näyttivät kohtuullisen epätoivoisilta. Onneksi ei tullut tänne hotellia varattua.