22.4.-25.4.2014 MY: @Kota Kinabalu

Kävely cityyn 4km extralenkillä Malesian auringon alla ei ollut herkkua. Bonuksena kaikki kaupat (no, valtaosa ainakin) tuntui olevan kiinni syystä tai toisesta. Muutenkin kävi ilmeiseksi, että Kota Kinabalussa itsessään ei ihan hirveästi nähtävää ole. Muutama ostari, joissa parasta on ilmastointi. Kojuista hämmästyttävän suuri osuus myy elektroniikkaa eli lähinnä kännyköitä ja tabletteja. Loput sitten ovat lähinnä rättikauppoja.

Seuraavana päivänä hotellilta liikuttiinkin sitten jo hotellin omalla ”taksilla” (30 MYR) Kota Kinabalun lauttasatamaan. Tarkoitus oli päästä ihmettelemään edustan saaria, joilla tiemä on loistavat hiekkarannat ja korallia, korallia… Satamarakennuksessa oli päällä ihan järjetön hulabaloo ja älämölö. Yhdellä seinustalla oli toistakymmentä myyntitiskiä, joista jokainen huitoi sisäänastujia saapumaan omalle tiskilleen. Hetken silmien pyörittelyn jälkeen valitsimme randomilla jonkun tiskin ja selitimme haluavamme Tunku Abdul Rahman Marine Parkiin Manukan ja Sapi saarille sekä ab:lle snorklauskamat. Kaveri hölisi jotain käsittämätöntä mukaenglanniksi. Tilanne selkeytyi, kun latoi ringittejä pöytään pyydetyn määrän hirveästi päätään vaivaamatta sen suhteen, mistä summa muka koostui.

Puolisen tuntia myöhemmin marssimme kapun perässä veneelle, joka kuskasi turdejoukon saarille. Ensimmäiselle saarelle mentäessä pääsi maksamaan vielä erikseen luonnonpuiston entrance feen. Molemmat saaret soveltuivat hyvin uintiin ja snorkalailuun. Korallejakin oli ihan oikeasti (eikä vain leikisti, niin kuin Vietnamissa) jonkin verran. Myös se tärkein eli Nemo löydettiin korallien seasta. Nemon löytämisen myötä nimittäin Kaakkois-Aasian bingoomme saatiin yksi rivi viimein täyteen eli bingo aikaiseksi (katso kuvat, niin ymmärrät). Myöhemmin kävi ilmi, että snorklatessa onnistuimme molemmat myös klassikossa eli selän polttamisessa. Ensi kerralla sitten t-paidan kanssa.

Varatun kolmen yön täytyttyä väärään paikkaan merkityssä hotellissa, otimme välittömästi kyydin hotellin taksilla keskustassa kunnon lokaatiossa sijaitsevaan toiseen hotelliin. Hotelli oli vähän turhankin tasokas, koska ekana päivänä ei pahemmin tullut huoneesta poistuttua. Koskapa nähtävyydet ovat vähän kauempana, niin päätettiin ottaa alle auto. Hotellin respaa konsultoiden paikalle ilmaantui auttavasti englantia puhuva kaveri, jonka mukanaan tuoma ”auto” oli kunnon pommi. Kolhuja oli joka puolella autoa ja selvennyksen jälkeen kaikkiin vahinkoja osoittaviin ruutuihin laitettiinkin rasti. Mottori kuitenkin tuntui starttaavan ok ja automaattikin pelasi. Pakko oli päästä kiertämään, joten kaupat tuli.

Ensimmäisenä suunnattiin auton slickseiksi osoittautuneet pyörät paikalliseen eläintarhaan ihmettelemään nenäapinoita, orankeja ja muita elukoita siltä varalta, ettei niitä luonnossa nähtäisi. Joku muu olisi ehkä ottanut esim. kartan mukaan, mutta mitäs näitä tarkemmin suunnittelemaan. Parin harharetken ja jatkuvan tuulilasinpyyhkijöiden päälle laittamisen jälkeen eläintarha löytyi ja tajuntaan alkoi mennä vilkun olevan oikeassa viiksessä ja tuulilasinpyyhkijäiden vasemmassa. Väärällä kaistalla ei kuitenkaan tullut ajeltua, vaikka pariin otteeseen ab oli menossa kyytiin kuskin paikalle. Eläintarhassa oli perin väsynyt meininki, mutta niin nenäapinat kuin erityisesti orankit olivat ajon väärtejä. Muuhun ei sitten oikein aikaa ollutkaan, kun pyörät oli saatu alle vasta 12 jälkeen.

Seuraavana aamuna kiersimme Floating Mosque kautta ja suunnaksi Mt. Kinabalu. Ajateltiin fiilarin mukaan joko jatkaa tai olla jatkamatta siitä vielä Sepilokin orankikeskukseen. No nelipyöräinen pommimmehan kuljetti meitä ihan kohtuullisen kivasti, kunnes ylämäki alkoi. Huomattavasti liian aikaisin ylös vaihtava automaagi yritti hyydyttää koko auton mäkeen. Eipä siinä auttanut kun vaihtaa automaatti alavaihteille ja sittenkin sai kenkiä kunnolla, että ylös päästiin. Loppumatkalla ei kakkosta isompaa tarvittu. Mt Kinabalun luonnonpuistonreitillä jouduttiin sitten loppuvaiheessa turvautumaan ihan vaan ykköseen, että pommi jaksoi edetä. Autotien päähän kuitenkin päästiin ja jalkaisin käytiin ihmettelemässä muutama näköalapaikka. Trekkaajareitille meistä ei nyt näissä varusteissa ollut. Näin varsinkin, kun yhdelle huipulla sijaitsevalle näköalapaikalle revitellessä myös shortsit revittelivät itsensä haaroista tuulettuvammaksi (tb). Ab ei tälle reitille edes lähtenyt, vaan jäi alas odottelemaan.

Kinabalulta ulostauduttaessa kukaan ei edes miettinyt matkan jatkamista toiselle rannikolle. Vuoren rinnettä alas lasketellessa jossain vaiheessa pommin mittaritauluun ilmestyi iloisen keltainen moottorin kuva/valo. Matkaa takaisin jäljellä enää luokkaa 100 km. Great. Auton sammuttaminen ja käynnistäminen uudelleen kadotti myös moottorivalon. Hetkeksi. Sitten se syttyi taas loistamaan. Pohdinnan jälkeen todettiin, että keltainen ei ole punainen ja jatkettiin matkaa valosta välittämättä. Yleensähän nuo liittyvät johonkin moottorinohjauksen juttuihin ja/tai imu/pakopuolen ongelmiin. Valon sytyttyä pommi itse asiassa kulki paljon iloisemmin kuin aiemmin. Tämä tosin saattoi johtua myös yläkerroksia rikkaammasta happimäärästä laskeuduttaessa rinteiden spagetteja alas. Hotellille päästiin ja todettiin valon taas poistuneen, kun moottori oli hetkeksi sammutettu. Eiköhän tämä tästä.

Seuraavana aamuna suunnattiin heti aamuasta koittamaan onnea Rasa Ria resortille (luokkaa 200++ eur per yö), jonka yhteydessä oli myös orang utan rehabilitation centre. Siellä pääsisi aamu- ja iltapäivällä ohjatuissa bordeissa ihmettelemään kun viidakkoon totuttelevia pelastettuja orankeja huhuiltiin safkaamaan viidakon ruokintapaikalle. Joskus ne tulivat ja toisinaan ei. Anyway, matkalla pommi taas sytytti moottorivalonsa, mutta perille päästiin. Aamupäivän klo 10 ryhmä oli tietysti täynnä, mutta saimme bookattua itsemme iltapäivän klo 14 ryhmään (65 MYR pax riistohintaan). Miten tappaa 5 tuntia? Ei muuta kuin Pekka Pokan naamari päähän, rantapyyhkeet allasbaarista kantoon ja Rasa Rian aurinkovarjon alle löhöämään ja surffaamaan sekä tietysti altaaseen uimaan, kun uikkaritkin oli mukana. Kieltämättä hotellilla on tämän tienoon hienoin beach eikä altaissakaan ollut valittamista.

Kun iltapäivän näytös viimein koitti, suuntasimme hyvin levänneinä orankikeskusta kohden. Alkuun oli pakollinen valistusfilmi, joka kertoi keskuksen toiminnasta. Sen jälkeen vaellettiin oppaan johdolla viidakkoon rakennetulle katselu/syöttötasanteelle. Hetken huhuilun jälkeen viidakosta kuului kahinaa ja pari orankia heilutteli itsensä rennosti oppaan luo safkaamaan. Kovin kauaa kaverit eivät paikalla viihtyneet, vaan poistuivat maiskuteltuaan takaisin viidakkoon. Kun opas poistui ruokintatasanteelta, ryntäsivät pikkuapinat syömään jämäsafkat. Vaikka hinta oli aika riisto, niin oli kyllä kiva nähdä vähän eläväisempiäkin orankeja kuin eläintarhoissa flegmaattisena sittaavat tai ympyrää pyörivät ikivangit.

Koska pommin moottorivalo senkun jatkoi loistamistaan, päätettiin jättää suuniteltu pidemmällä oleva villien nenäapinoiden spottailu väliin ja palautettiin (ue: haetutettiin) auto etuajassa. Kävi ilmeiseksi, että meidät oli tarkoituksella ansoitettu pommin laukeamiseen. Tai ainakin meille oli ensimmäinen kerta, kun vuokra-autoa palautettaessa ensimmäinen tarkastettava asia on nostaa konepelti pystyyn ja ihmetellä moottoria. Kaverit joutuivat kuitenkin pettymään, kun moottorivalo ei palanutkaan autoa käynnistettäessä. Ei kun kättä päälle, että kaikki on kunnossa, deposit takaisin ja väkinäinen hymy naamalle. Reilu kerho kokoontui siis puolin ja toisin.

Auringonlasku oli kyllä hieno...