30.5.-3.6.2014 KI: @Tarawa

Lähtökohtaisesti Kiribatilla olisi riittänyt meille 2-3 päivää. Vaihtoehdot olivat kuitenkin joko jatkaa parin tunnin pysähdyksellä suoraan Naurulle tai jäädä viikoksi atollille hengaamaan. Valitettavasti valitsimme jälkimmäisen vaihtoehdon. Hotellimme oli Bairikin ja Betio välissä. Käytännössä siis keskellä ei mitään. Suurin osa Kiribatin ”kaupoista” oli 1*2 metriä koppeja, joissa oli kioskiluukku. Näitä oli hotellimme läheisyydessä peräti kaksi. Tarjolla oli kaikkea, mitä laiva oli kulloinkin sattunut rantaan tuomaan ja kiskan pitäjällä on ollut varaa hankkia. Toisessa (siinä auki olevassa) valikoima oli luokkaa 20 tuotetta. Onneksi kaikki ihmiset sentään tuntuivat olevan perin ystävällisiä ja myös osasivat riittävästi englantia asioinnin hoitumiseen.

Hotellin huone oli noin periaatteessa riittävä (sänky, pöytä, mummolan lipasto, oma vessa ja suihku + extrana parveke keinulla, josta näkymä laguunille). Suihkusta tosin joko tuli tai ei tullut vettä. Käytännössä hommaa arvottiin on/off-hanalla, jossa ei ollut lämpösäätöä. Aina alussa tuli kuumaa (auringon lämmittämät ulkoputket) ja sitten huh-huh-huh viileää. Laguuni oli upea ja perin valoukuvauksellinen. Ikävämpi fakta oli se, että sinne ei todellakaan kannattanut mennä uimaan/snorklaamaan, koska 40 000 ihmistä tekee joka päivä tarpeensa sinne ja vesi ei laguunissa oikein vaihdu… Pääsimme parvekkeeltamme myös ihan 1st hand todistamaan tätä tarpeiden laguuniin tekemistä. Huonoina päivinä tämä ulkovessa myös haisi ihan parvekkeelle asti.

Hotellilla (tai missään sen läheisyydessä) ei ollut minkään valtakunnan ravintolaa. Laminoidut listat hotellilla lupailivat kuitenkin niin aamupalaa kuin dinneriäkin. Aamupala oli käytännössä munia ja paahtoleipää ilman levitteitä tai mitään muutakaan turhaa. Munien ja paahtoleipien valmistamiseen meni joka kerta tilauksesta hiukan toista tuntia. Sama juttu myös dinnerin kanssa. Vaihtoehdot päivälliselle olivat sentään luokkaa rice, chicken curry w rice, beef curry w rice, vegetable curry w rice. Näitä oli siis vähän pakko tilata. Curryt olivat muuten hyviä ja myös isoja, paitsi että niissä ei ollut currya tai mitään muutakaan maustetta. Kerran tilasimme myös lupaavalta kuulostavan ”melted tuna sandwich”. Tuloksena tuli leipä, jossa oli kalaa (ei tunaa), eikä mitään sulatettua. Koska olimme nähneet, että jengi kalasti kaloja tuolta 40 000 ihmisen paskalammikosta, niin kalaleivän syönti jäi yhteen haukkuun. Loppuajasta syötiin enää kaupasta löydettyä nuudelisoppaa, johon riitti lisätä keitetty vesi. Tämä osoittautui maukkaimmaksi ruuaksi koko Kiribatilla. Tilanteeseen olisi voinut hajota aivan huolella, jos ei olisi tietänyt pääsevänsä pois lähitulevaisuudessa.

Hotellilta kysyttäessä meille kerrottiin, että liikkumaan pääsisi dösällä (joku kulkuneuvo, johon pääsee kyytiin esim. lavalle) hintaan 1-1,50 AUD pax, vuokraamalla auton itselleen (50 AUD / day) tai ”maksamalla hotellikyyditykselle bensat” (20 AUD / day, vuokrattu auto, sisältää kuskin). WTF? WTF? WTF? Aivan sama. Emme edes yrittäneet ymmärtää olematonta logiikkaa tässä. Yhtenä päivänä otimme auton kuskeineen etelään ja toisena pohjoiseen. Menimme niin pitkälle kuin tietä riittää ja pohjoisessa pidemmällekin (kahlaten laskuveden aikaan). Ensimmäisellä kerralla (etelä) keskityttiin ostamaan tb:lle jotain muutakin päälle laitettavaa kuin hikiset pitkämustat. Koska satama on täällä, niin myös kaikki varteenotettavat kaupat ovat samalla suunalla. Tästäkään huolimatta rahalla ei saa mitä haluaa, vaan ainoastaan mitä laivat ovat sattuneet kauppoihin tuomaan. Kaikki ruoka on lähinnä säilyketölkissä ja joskus pakastettua. Tuoreita vihanneksia/hedelmiä/lihaa ei ole tarjolla, jos et itse kasvata.

Pohjoisen Tarawan reissu oli mielenkiintoisempi. South Tarawalta pääsi laskuveden aikaan jalkautumalla ja kahlaamalla North Tarawalle, joka oli jo etelärannaltaan huomattavasti uskottavamman oloinen kuin koko etelä. Täällä asusti vaimoineen myös australialainen Mike, jolla oli koko valtakunnan ainoa veneenrakennusbusiness (valtion telakka oli palanut) ja kovassa kasvussa oleva clamsien kasvattamo. Mike kertoi aloittaneensa pienestä eli vain muutama merestä haettu clam vapauttamassa miljoonakaupalla uusia alkuja. Näistä sitten lähdetään tuottamaan uusia. Luonnossa näistä miljoonista vain muutamat selviytyvät eteenpäin. Kasvu on järjettömän hidasta. 3kk ikäisiä tuskin näkee, 3 vuoden ikäset eivät vielä ole myyntikelpoisia ja todella isot ovat kymmenien vuosien ikäisiä. Myynti on akvaarioharrastajille mm. Eurooppaan ja myyntihinta 10-15 AUD per clam. Kuljetus lentokoneella luokkaa 56 tuntia ja clamilla elinaikaa kuljetuspussissa 70 tuntia. Tarkalle menee, mutta tiemmä onnistuu. Tämä onkin siis volyymibusiness. Mikellakin on nykyisin jo kymmeniätuhansia kasvatettuja clameja kasvamassa omissa altaissaan. Mies on siis lähes miljonääri, vaikkei sitä itse myönnäkään. Tosin busineksen kasvattamiseen tyhjästä on mennyt 20 vuotta hänen elämästään. Mike teki hommaa ainakin omasta mielestään vastuullisesti eli kasvattamalla / monistamalla clameja muutamasta kantaemosta. Hän oli kovin kärttyisä siitä, että Tahitilla oli juuri annettu myyntilupa myös merestä poimittujen clamsien myymiselle. Se tulee käytännössä johtamaan näiden pitkäikäisten eliöiden katoamiseen noilta vesiltä.

Pohjoisen reissulla tutustuttiin myös ”hotelliin”, joka myi 100 AUD / yö edulliseen hintaan majoitusta seinättömissä huoneissa/majoissa rannan tuntumassa. Sisustus oli lattialla lepäävä patja. Maisema oli kieltämättä 2die4 ja kauppa tiemmä kävi. Tämä jäi oikeasti vähän kiinnostamaan. Muutoinkin pohjoispuolen rannat ja vedet näyttivät hyviltä ja olivat myös uimakelpoisia, koska täällä ihmisiä oli vähemmän ulostamassa laguuniin.

Viidentenä päivänä päätettiin lähteä kyselemään tb:n matkatawaraa, koska seuraava Fidzin kone tulisi tänään. Kukaan ei uskonut siihen, että kaverit toisivat sen hotellille. Yllättäen hotellihenkilökunta löi ”pay for gas only” auton avaimet käteen ja päästiin ihan itse ajelemaan 30 km/h lentokentän suuntaan. Tämähän hyödynnettiin tietysti täysimääräisesti eli paikallinen mm. posti tyhjennettiin korteista. Niitä oli myynnissä tiskin alta kokonaista 3 kpl ja olivat ”muutaman” vuoden vanhoja. Kaikki ostettiin ja lähetettiin. Myös pari edes vähän isompaa kauppaa koki matkalla einesinvaasion.

Lentokentällä oli tuttuja naamoja odottelemassa kamojaan. Lyöttäydyimme parempaan seuraan tunnistaessamme valitustiskillä henganneen matkakumppanin. Hänen jatkolentonsa Kiribatin jollekin saarelle oli lähdössä välittömästi (30 min) Fiji Airwaysin lennon laskeutumisen jälkeen. Siipeilimme itsemme samoilla syillä henkilökunnan sisäänkäynnistä matkatavaroiden sisäänkärräyspuolelle. Toivon jo sammuttua noin viidennessä riisimoottorilla kulkevassa matkatavarakärryssä vihdoin näkyi tutun oloista sinimustaa. Tb:n säkki saapui aukirevittynä, mutta siitä huolimatta kaikki oleellisimmat (lue: laturit) näyttivät olevan tallella. Riemunhuutojen saattelemana muilutimme laukun henkilökunnan puolelta ohi tullimuodollisuuksien ja keulimme hotellin maasturilla pois kentältä. Lähempi tarkastelu hotellilla todisti mahdottoman: kaikki oli tallella, vaikka repsa oli riivitty auki joka vetoketjun osalta.

Kokonaisuutena Kiribati on perusturismimielessä lähinnä hanurista (kirjaimellisesti), eikä sitä voi suositella oikein kenellekään normaalille. Paljon toki vaikuttaa myös oma aktiivisuus, eli jos haluat jotain niin pitää kysellä ympäriinsä. Kun kyseltiin hotellilta vene-snorklaus-sukellus mahdollisuutta, niin ei kuulemma löydy (not true). Naapurihuoneessa majaillut nainen kertoikin parvekkeeen rellin yli viimeisenä Kiribati heijaa –päivänämme olevansa menossa sukeltamaan jonkun netistä löytämänsä tyypin kanssa. Hän kosiskeli meitäkin mukaansa kuluja jakamaan, mutta ehdotus tuli ”vähän äkkiä”, kun lähtö olisi ollut vajaan tunnin päästä.

Kiribatin tilanne on ymmärrettävissä sitä tietämystä vasten, että nykyisten ennustusteiden mukaan tätä valtiota ei enää ole olemassa 25 vuoden kuluttua. Ilmaston lämpenemisestä johtuen merenpinnan nousu on jo hukuttanut useamman Kiribatin saarista ja kaventanut myös pääsaarta eli South Tarawaa huolella. Kun koko valtakunnan korkein kohta on nykyisin luokkaa 2-3 metriä merenpinnan yläpuolella, niin kansakunnan ihmisten hätä on hyvin aito ja käsinkosketeltava. Investointeja ei maahan (ylläri, ylläri) enää käytännössä tule, vaan lähinnä Australia ja Taiwan jaksavat enää nykyään innostua kehitysaputyyppisistä yhteisprojekteista. Kiina laittoi jo lapun luukulle ja myi lähetystönsä Taiwanille(!) Paikalliset naureskelivat kyynisesti myös muutama vuosi takaperin saadulle tsunamivaroitukselle. Mihin jengin kuvitellaan menevän, kun korkeaa kohtaa ei ole ja kuivaa maata löytyy pääsäntöisesti luokkaa sata metriä? Ainoa vaihtoehto tsunamivaroituksen tullessa on vain toivoa parasta.

Kaiken kehittymättömyyden aiheuttaman turistiketutuksen keskellä ei voi kultalusikka suussakaan välttyä melankolialta ja myötätunnolta tätä hukkuvaa kansaa kohtaan. Atollivaltioissa ilmaston lämpenemisen aiheuttama hätä on konkreettinen. Nämä maat katoavat pian kokonaan maailmankartalta. Tässä suhteessa viikon riisi/nuudelikuuri on loppujen lopuksi hyvin pieni hinta etuoikeudesta päästä käymään näissä maissa ennen Atlantiksen kohtaloa. Kohta kenelläkään ei enää ole tähän mahdollisuutta. Se on todella surullista. Vielä surullisempaa on se, että nykytiedolla ei myöskään ole enää mitään tehtävissä näiden maiden pelastamiseksi.

Jälleen luxuslukaalissa.