Helpotus valtasi mielen Kiribatilta poispääsyn aamuna. Lentokenttäkyyti oli sovittu jo aiemmin, mutta tälläkin kertaa ”Driver will be here in 5-10 minutes” ei realisointunut 15-20 minuutin odottelulla. Koska ei TODELLAKAAN haluttu ongelmia Kiribatilta poistumiseen, niin aloimme lastata kamojamme toiseen, hotellilla jo olevaan autoon. Se oli juuri lähdössä, kun tilattu kyyti sitten kuitenkin lipui pihaan. Kamat saatiin siis vaihtaa toiseen autoon.

Kentällä oltiin luokkaa 2h 15min ennen koneen lähtöä (lähtö klo 12:00) ja 3. positio check-in jonossa. Näytti siis siltä, että (taas kerran) ihan liian aikaisin. Tiskillä kaveri oli jo täydessä touhussa jonon ensimmäisen jonottajan suhteen. 30 min. myöhemmin tilanne oli täsmälleen sama eli  kaveri oli edelleen prosessoimassa ensimmäistä matkustajaa. Samlla toinenkin checkin-tiski aukesi (tämä kaveri kaivoi monitorin tiskin alta ja alkoi yhdistelemään vga-piuhaa tietokoneeseen). Vaihdoimme jonoa, mutta pari takanamme olevaa ehti ensin. Olimme siis edelleen positiossa 3, mutta uudessa jonossa. Paikalliset työnsivät into pinkeänä jonon ohi vaa’alle kymenittäin vihreään muoviin käärittyjä pahvilaatikkoja, joissa oli mitä ilmeisimmin kalaa. Ainakin siltä ne haisivat.

Yllättäen ekaa kaveria prosessoitiin toisessakin jonossa luokkaa 30 min. Aiempi jono alkoi luonnollisesti vetää peräti matkustajan vartissa. Odotusajalla ehdimme tutustumaan edessämme jonottavaan englantilaiseen ladyyn, joka oli koulutuksen kehittämishommissa ja ehtinyt kiertää maailmaa huolella niin Oseaniassa kuin Afrikassakin. Hän näytti lähinnä hämmentyneeltä, kun kerroimme olevamme menossa turistifunktiossa Naurulle. Silmissä ja suussakin oli kysymys: ”Why?”. Hän kertoi itse jatkavansa heti ministeritapaamisen jälkeen takaisin Brisbaneen. Alkoi vähän jännittää millainen Nauru tulisi olemaan. Kun jonon ensimmäinen kiribatilainen veijo oli vihdoin saatu bookattua koneeseen, niin lady meni läpi luokkaa vartissa, vaikka säätöä tuli hänen matkatavaroidensa ylipainon suhteen (kolme laukkua: 33kg + 15kg + 6 kg = 54 kg + käsimatkatawara!!! What?! Ehkä laukuissa oli kirjoja???). Hintaa ylipainosta 175 AUD. Huh. Meidän matkatavaramme painoivat tässä vaiheessa enää yhteenlaskettunakaan 25,4 kg. Kaikki oikeasti tarpeellinen (kuten laturit) oli siirretty käsimatkatavaraan.

Klo 11:11 meidätkin saatiin vihdoin bookattua koneeseen. Hikeä ja jonoa takana riitti. Lämmin kalan haju lisäsi tunnelmaa. Olimme odotteluaikana jo käyneet immigrationin tiskillä ja meidät oli ehditty leimata ulos koko Kiribatilta, mutta meidät vannotettiin tulemaan takaisin boarding passien kanssa (BTW: checkinin max 3 tiskin ja immigrationin yhden tiskin väliä on luokkaa 6 metriä). Boardarit saatuamme menimmekin takaisin immigration tiskille ja pääsimme maksamaan 20 AUD pax ”boarding feen” (Mikä ihme se nyt on?). Sitten vaan vesipullojen luovutuspisteen (lue: käsimatkatawaran tarkastus) läpi ja olimmekin englantilaisen rouvan kanssa kolmistaan gatella, jonka palvelufasiliteetit olivat kaksi vessaa. Ihan siistejä ja hyviä, kun olisi vielä käsienpesualtaalle tullut vettä.

Koneen lähtöaikaan eli klo 12:00 olimme English ladyn kanssa edelleen kolmistaan lähtöhallissa nukkumassa ja konetta ei edelleenkään ollut mailla ei halmeilla. Positiivisella puolella sai ainakin valita istumapaikkansa odottelutilassa suoraan kattotuulettimen alta (kädet ymmärrettiin tällä kertaa pitää alhaalla). Ystävällinen kiribati1-kielinen kuulutus kertoi jotain, jota kukaan meistä kolmesta ei luonnollisestikaan tajunnut. Pälyilyä, olkien kohottelua, hymyä ja lopuksi naurua. Klo 12:40 kone vihdoin ilmestyi taivaalta kiitoradalle. Tuntia myöhemmin Meidän Lentoyhtiön (Our Airline)  Boeing 737-300 otti matkustajat kyytiin ja hyppäsi takaisin ilmoille.

Tunti lentoon lähdöstä olimmekin jo laskeutumassa Naurun lentokentälle. Paitsi että noin 10 metriä ennen maakosketusta pilotti veti hanat kaakkoon ja koneen takaisin taivaalle (ab:lla tuli melkein köntsät housuun). Kunniakierroksen jälkeen tehtiin uusi laskutumisyritys, joka päätyi tällä kertaa maahan. Selitystä kunniakierrokseen ei tullut, mutta ainakin tb on lähes varma siitä, että laskutelineiden avaamisesta kuuluva ääni ja tömäys tulivat vasta kunniakierroksen jälkeen… Who knows, saatiin kuitenkin taas edes vähän jännitystä elämään ja loppupeleissä kone kentälle. No, ei kai ne lentokoneet kovin usein ilmaan ikuisesti jää. Kyllä ne pääsääntöisesti maahan/mereen tulevat ennemmin tai myöhemmin.

Kentällä passit otettiin immigrationin toimesta parempaan talteen ja todettiin, että tulkaa kyselemään viisumianne huomenna aamulla, kiitti ja moi. Tullin läpi häröiltiin ”nothing to declare”, kun täsmennettiin pari pikku kymysystä. Majoituspaikkamme Ewa Lodgen Calmina onneksi jaksoi odotella meitä myöhästymisestä huolimatta kyydityksen kanssa. Vaikka Nauru on pieni saari (luokkaa 4 x 6 km), niin Capelle & Partnersin Ewa Lodge on täsmälleen saaren toisessa päässä kuin lentokenttä (eli noin 8-12 km ympyrätietä).

Kämppä osoittautui olevan ihan jees ja viereisessä luukussa oli extrana täydet yhteiskeittiöfasiliteetitkin. Bonuksena majoituksen alakerrassa oli  saaren ainoa (netin mukaan) supermarket (not true). Tämä oli yhtä juhlaa Kiribatiin verrattuna. Siispä alakerran supermarketiin hakemaan safkaa. Kokkailtiin yhteiskeittiössä itse (ok, ab kokkasi) parhaat safkat yli viikkoon makaronista ja purkkitonnikalasta. Naminami.

 

Kuhinaa lähtöaulassa.

IMG_6878-normal.jpg

 

Odotettu Meidän Lentoyhtiön kone.

IMG_3791-normal.jpg

 

Sehän on Nauru!

IMG_3813-normal.jpg

 

Täällähän homma toimii hymy huulilla.

IMG_3819-normal.jpg

 

Capelle & partners. SUpermarket alhaalla, Ewa Lodge ylhäällä.

IMG_3852-normal.jpg

 

Inside Ewa Lodge.

IMG_6882-normal.jpg