28.7.-30.7.2014 USA: Phoenix, Tucson, Bisbee, Tombstone, Gila Bend

Vegasin jälkeen suunnitelma on edetä California Scenic Route 1:stä pitkin ylös San Franciscoon. Niinpä vuokrasimme pariksi viikoksi auton diilillä nouto Vegasin lentokentältä ja palautus Oaklandin lentokentälle. Ameriikassa kun ollaan, niin valittiin kiesiksi Dodge Avenger (590 USD / 2vkoa, sis. vakuutukset). Vuokrauksen kanssa kiroiltiin hiukan, koska aiemmin kiesin netistä varaamalla se olisi irronnut vielä 100 USD edullisemmin. Kumipyörät ovat USAssa muutoinkin sijoitus, koska pääsääntöisesti kaikki on rakennettu autolla liikuttavaksi. Poikkeuksiakin toki löytyy.

Lentokenttien autovuokraamot ovat täällä yleensä kaikki samalla alueella. Netin vuokraussivusto arpoi meille vuokraajaksi Dollarin. Ehkä ne arvostelut kyseisestä vuokraajasta olisi voinut lukea ennen varauksen vahvistamista. Kaikki kuvaukset pitivät nimittäin paikkansa. Vuokraamoon saavuttaessa jonotettiin ensin tunti tiskille pääsyä. Tämän jälkeen tiskillä myyntimies (kuvausten mukaisesti) yritti pakkomyydä erilaisia lisäpalveluita argumentteinaan pelottelu siitä, mitä voisi tapahtua, jos niitä ei ostaisi. Alkoi kyrsiä sen verran, että jätettiin ostamatta mitään lisää.

Alun perin oli tarkoitus ostaa ainakin road assistance, joka takaisi avun keskellä ei mitään koneen lauetessa / kumien puhjetessa, mutta myyjästä johtuen tämäkin jäi ostamatta. Lisäkuski autolle olisi myös kirjautettu, mutta 10 USD / vrk lisähinta tästä ilosta tuntui suhteessa turhan suolaiselta. Varsinkin, kun ymmärtääksemme Kalifornian osavaltion laki rinnastaa vuokra-auton kuljettamisessa puolisot keskenään. Kokemuksemme mukaan USAn liittymäviidakkoihin on turha lähteä seikkailemaan ilman navigaattoria tai seurauksena on hermoromahdus kaikille matkustajille. Dollarin vuokrahinta navigaattorinkin osalta osoittautui sen verran suolaiseksi, että päädyttiin tässäkin säästämään rahaa eli ostamaan navigaattori omaksi Radioshackista kahden viikon vuokra-ajan sijaan. Ihan älytöntä.

Kun myyntimiehestä päästiin vihdoin eroon, niin Dollarin toilailut kruunasi se, että eihän siellä tietenkään tarjolla mitään Dodge Avengeria ollut. Itse asiassa ei ollut yhtään kyseisen kokoluokan autoa koko carpoolissa. Niinpä meidät ”upgradettiin” for free isompaan kokoluokkaan. Tarjolla oli pari Mazdaa ja yksi Kia. Kun oli tullut suutuspäissään road assistancestakin kieltäydyttyä, niin pakko oli ottaa Mazda 5. Sinänsä auto oli uunituore (ajettu 2000 mailia), mutta meille ei kyllä tämän ”tila-auton” seitsemästä istuinpaikasta mitään varsinaista lisäiloa irronnut. Tyhmempi voisi kysyä, että mitä iloa on varata auto etukäteen, jos sitä ei kuitenkaan sinulle varata vuokraajan toimesta. Nyt riittää vuodatus. Dollar kannattaa vuokraajana kuitenkin kiertää kaukaa. Muilla voi perushinta olla kalliimpi, mutta tarpeelliset lisäpalvelut järjellisemmin hinnoiteltuja ja fiksumpi palvelukokemus.

Pienen Vegasissa pyörinnän jälkeen navigaattori alkoi ohjeistaa meitä kohti Phoenixia. Ennen Frisccoon suuntaamista ajattelimme nimittäin tehdä ”pienen” kiekauksen etelän kautta Meksikon rajaa pitkin. Phoenixiin saavuttiin ensimmäisten hämärtymisen merkkien saattelemana. Olo alkoi tässä vaiheessa olla nostalginen, kun ensimmäinen etappi muistutti jo vuoden 2010 Route 66 -road tripin tunnelmista. Nostalgiaa ruokkivat Amerikan freewayden yhteen suuntaan kahdeksankaistaisiksi paisuvat liittymäalueet, ikuisilta tuntuvat suorat, kaupunkien iki-ihanat neljän suunnan stop-merkein varustetut risteykset ja punaisia päin ajaminen oikealle käännyttäessä.

Phoenix osoittautui täydelliseksi aavekaupungiksi tässä vaiheessa iltaa. Keskustassa ei näkynyt ketään yhtään missään. Noin muutenkaan missään ei näkynyt mitään kiinnostavaa. Niinpä kurvasimme itsemme hotellialueelle majoitusta kyselemään. Muutaman korttelin päästä keskustasta löytyikin majoitus mäkkärin vierestä. Emme sortuneet kultakaariin, jonka pihaan tuntuivat kulmakunnan pultsarit maijoittuneen, vaan hotellin ohjeistamina teimme lyhyen ajelun yökauppaan eineksiä ostamaan. Mikäli mahdollista täällä on vielä kuumempi kuin Vegasissa, ja lämpömittari näytti vielä illalla +43C.

Phoenixista lähdettäessä pyörimme navin POI:den ohjeistamina Desert Gardenissa ja ihmettelemässä ”Hole In the Rockia” (kyllä, se todellakin oli reikä kivessä). Onneksi eksyimme puolivahingossa myös Tempen lähiöön, jonne oli ihan pakko parkata. Täällä oli elämää ja menoa. Big Fat Greek restaurant syötti meille hillittömät salaatit ja pääkatu oli muutoinkin täynnä jos jonkinlaista viihdykettä. Olimme millimetrien päässä ex tempore hotelliyön varaamisesta täältä. Jälkeenpäin vähän kadutti, ettei tullut tehtyä sitä.

Phoenixista Mazda meni Tucsoniin. Tucsonissa ajelimme villinlännen maisemissa valtavien kaktusten ympäröimänä Sonoran autiomaassa, Saguaron kansallispuistossa. Täällä on myös Old Tucson Studios elokuvastudio, jossa on kuvattu useita Suomessakin näytettyjä länkkäreitä. Valitettavasti studio oli kiinni kesä-syyskuun, joten emme päässeet sisälle, vaan tyydyimme kurkkimaan aidan yli / raosta.

Tombstone

Tucsonista Meksikon suuntaan sijaitseva Tombstone on luonnollisesti kaikkien länkkärileffojen ja texwillereiden suurkuluttajien pakkostoppi. Täällä pääsee päivittäin kokemaan tapahtumat O.K. Corralilla ja parissa muussakin paikassa. Wyatt Earpiin ei taaskaan osu. Nykyaikaisen pääkadun viereinen pääkatu luo oikean villin lännen tunnelman. Kadun saluunassa vierailun jälkeen voi esimerkiksi hankkia uuden revolveri/panosvyön ja replican edulliseen muutaman sadan USD:n hintaan. Emme kuitenkaan kehota haastamaan riitaa sallunassa ja pääkadulla maleksivien bandiittojen kanssa. He vaikuttavat siltä, että ovat toimittaneet useammankin riidankylväjän haudankaivajan puheille. Paikalliseen historialliseen boothilliin on paljon mukavampi tutustua jalat vertikaalisessa asennossa.

Päivä kului tulitaisteluissa antoisasti ja reissu jatkui sopivasti sateen alkaessa kastella revolverisankareiden hautoja.

Bisbee

Motellin respa Tucsonissa suositteli meille käyntiä Bisbeessä, joten tietysti yllytyshulluina sinne suuntasimme. Bisbee osoittautui todella hiljaiseksi pieneksi paikaksi, jonka keskusta koostui käytännössä yhdestä kadusta jossa oli pieniä erikoisputiikkeja ja galleroita. Pittoreski kyllä, mutta kannattanee skipata, ellei nyt sitten ole matkalla rajan yli.

Gila Bend

Ilta alkoi taas hämärtyä, joten päätimme majoittua johonkin matkan varrelle ennen San Diegoa mistä vaan saisimme huoneen. Käsittämätöntä kyllä, mutta myös täällä keskellä ei mitään olivat motellit joko täynnä tai totaalisen ylihinnoiteltuja. Niinpä olimme iloisia, kun löysimme lopulta huoneen 40 USD hintaan Gila Bendistä.

Hymy hyytyi välittömästi, kun avasimme huoneen oven. Tai paremminkin respa avasi, koska ensimmäinen saamamme avain ei edes sopinut oveen, vaan oli kuulemma ”bad copy”. Kaikesta näki heti, että nyt oli tullut haksahdettua haisulien haisuliin. (toim. huom: Haisuli on meidän yleisnimityksemme kaikille haiseville ja/tai muuten epäilyttäville majapaikoille). Huoneessa tosin myös oikeasti haisi aivan järkyttävälle ja läikikkäälle kokolattiamatolle ei todellakaan tehnyt mieli astua paljain jaloin tai laskea edes rinkkaa sille. Mietimme hetken, että jos vaan häipyisimme tai nukkuisimme yön pihalla autossa huoneen sijaan. Vaihtoehtoja ei kuitenkaan liiemmälti ollut reiluun sataan mailiin, joten päätimme kuitenkin jäädä haisuliin muutamaksi tunniksi lepäilemään, kun oli jo tullut tästä ilosta maksettuakin. Vähemmän väsyneempi olisi luonnollisesti ymmärtänyt pyytää nähdä huoneen etukäteen. Tämä on ihan standardi ja kovin suositeltava käytäntö 50 tähden maan road side motelleissa ja hotelleissa.

Rinkat pidettiin huoneessa visusti kiinni ja nostettiin parhaat päivänsä nähneen televisiokaapiston päälle. Kukaan ei koskenut ihquun kokolattiamattoon millään paljaalla ruumiinosalla. Myös omat matkalakanat otettiin käyttöön ylimääräisten puremien välttämiseksi ja peitto heitettiin huoneen peränurkkaan katosta kengällä tapetun torakan seuraksi. Omistaja oli kivasti peittänyt kaikki ikkunat jollain revityillä lakanakankaan paloilla siten, ettei ulos ei pimeydessä nähnyt käytännössä mitään. Yöllä kävi ilmi, että huoneen ainoan verhotun ikkunan takaa on vedetty myös hotellin tunnelmaan hyvin sopiva junarata arviolta max 10 metrin päästä. Nykypäivän Norman Bates hotelli oli löydetty.

Aamulla mustan Mazdan 5:n nähtiin sudittavan Bates hotellin pihalta kohti freewayta jo aamulla klo 6 aikoihin. Tätä paikkaa emme jää kaipaamaan.

Sehän on Phoenix (kai)