13.-17.9.2014 JP: @Tokio, Tokio => Kioto

Ensimmäisenä päivänä keskityimme tutustumaan lähialueisiin eli tässä tapauksessa Shinjukuun. Kohtalon ohjaamina ajauduimme ilman ennakkotietoja hullun tuurilla suoraan Shinjukun takakujille, jossa oli hurja määrä pieniä (sisään mahtuu luokkaa 20 kaveria, kun oikein ängetään) ravintoloita aivan vieri vieressä. Ulos näkyy lähinnä ovi oven vieressä. Siis ei kun sivusta sisään, punkeaminen pieneen pöytään ja osoittelutilaukset listalta. Kukaan ei edelleenkään tiedä mitä syötiin, mutta hyvää se oli ja myös edullista. Tämä alue leimattiin mieliimme pysyvästi ja pyörähdimme tätä kautta useammankin kerran Shinjukun läheisyydessä palloillessamme.

Loppupäivän haahuilimmekin sitten läheisten Kabukichon ja Golden Gain tienoilla. Robot Cafe tuli pongattua, mutta sisään jäi menemättä johtuen rouheasta sisäänpääsymaksusta (5000 JPY pax). Punaisten lyhtyjen alueella sisäänpääsymaksut ravintoloihin olivat muutenkin arkipäivää ja nigerialaismafia teki esiintulon illan alkaessa hämärtymään. Lopuksi piti new Keio linen käyttämisen sijaan tietysti kävellä pari pysäkinväliä kotiin. Tämä ei ollut erityisen hehkeä idea muutoin kuin liikunnan saamisen kannalta.

Seuraavana päivänä, kun asioita oli jo hiukan paremmin ehditty netistä selvitellä, teimme vielä pari paikkoa Shinjukun alueella. Alkuun suuntasimme tarkistamaan maisemat Tokio Metropolitan Government Buildingin yläkerroksista, joihin pääsee ihan for free. Kun molemmat tornit oli ihmetelty, saimme alakerran turisti-infosta passia vilauttamalla vielä ilmaisen internet accessin tunnukset ja salasanat ympäri kaupunkia oleviin hotspoteihin.

Seuraava suuntima olikin sitten kissakahvila (sisäänpääsy 1000 JPY pax vkolla ja vkonloppuna 1200 JPY pax). Tässä idea on tosiaan sellainen, että kahvilassa käyskentelee vapaana luokkaa 30 kissaa, joita voi halutessaan lahjoa erilaisilla ostettavilla makupaloilla. Paikassa voi myös juoda ihan normaalisti kissojen seassa istuskellen, mutta safkat täytyy mennä syömään eristettyyn lasikoppiin, että ne saisi syödä itse. Kissoja kahden kerroksen kahvilassa siis riitti ja haju oli myös sen mukainen. Katit eivät juuri eväänsä liikauttaneet, jos vieraalla ei ollut namia tarjolla. Muutama sentään tuli säälistä moikkaamaan muutenkin.

Energisoituneina lähdimme talsimaan Yoyogi parkin läpi Meiji Shrinelle (temppeli). Puiston toisella portilla nautimme vihreän teen makuiset pehmikset ja suuntasimme kohti anime-katunakin tunnettua Takeshita streettiä. Koska ei ollut sunnuntai, näkyi animeiksi pukeutunutta jengiä vähemmän (pari kuitenkin), mutta ihmisiä sitäkin enemmän. Siinä missä Yoyogi parkissa sai olla vain harvojen kansskulkijoiden kera, niin Takeshita oli aivan täyteen ammuttu ihmisiä, joista merkittävä osuus oli teinejä. Luovimme tungosessa kuin kalat kuivalla maalla ja jonkin ajan päästä suuntasimme Shibuyalle. Oli äärimmäisen mielenkiintoista miten tietyt alueet olivat aivan tunkitäynnä ja korttelin päässä näkymättömän rajan toisella puolella ei ollutkaan enää ketään.

Shibuyan kujilla aikamme pyörittyämme havahduimme siihen tosiasiaan, että matkabingomme rasteihin kuuluvan Alcatraz-ravintolan pitäisi olla lähistöllä. Suuntima googlemapsiin ja kohti seikkailua! Mesta oli vain sen verran hyvin piilotettu, että pari kertaa marssimme ohi. Ensin piti mennä talon parkkihallin näköiseen kellariin, josta piti tajuta ottaa hissi 2. kerrokseen. Vaikka Japania ei osatakaan, niin telepaattisesti aavistimme yksien häkkyröiden kenties tarkoittavan Alcatrazia. Hissin sisällä sentään 2 kohdalla luki suuntima ihan latinalaisillakin aakkosilla. No kakkosessahan ei ollut kuin hämärää ja tiiviisti suljettu paksu rautainen ovi. Oven vieressä oli sentään ”Alcatraz E.R.” -kyltti, joka loi uskoa oikeassa paikasta olemisesta. Mitään kahvoja tai muutakaan ei ovessa ollut, vaan sisäänpääsyn kerrottiin tapahtuvan painamalla omaa verityyppiä kaltereiden takaa. Hetken pähkäilyn jälkeen teimme oikeat taiat, ja rautainen liukuovi väistyi kolisten päästäen meidät sisään hämäriin käytäviin.

Valkoisiin pukeutunut hoitsu otti meidät vastaan raudoittamalla käsirautoihin ja johdatti omaan selliimme. Sellissä tutustuimme ruoka- ja juomatarjontaan. Alkuun arvoimme listalta vähintäänkin mielenkiintoisilta kuulostavat juomat ”vibrator play” ja ”sperm juice”. Nämä tulivatkin sitten ihan pienimuotoisen shown kanssa. Kaikkea ei lähdetä tässä paljastamaan, vaan kehotamme käymään itse tsekkaamassa paikka, jos Tokiossa satutte pyörimään. Vaikka kyseessä on toki tekemällä tehty homma, niin toteutus yllättävinekin showkäänteineen on sen verran hyvä, että päädyimme pitämään ja suosittelemaan. Alcatrazin jälkeen suksimme tyytyväisinä Shibuyan asemalle ja suuntasimme kotiin akkulataukseen.

Aamulla matkattiin Asakusaan ihmettelemään temppeleitä ja markkinameininkiä. Kun kerran Tokion Skytree möllötti läheisen näköisenä horisonttia vasten, niin sinnehän sitä sitten sandaalit suunnattiin. Kun viimein päästiin jalat jomottaen perille, niin oli pakko mennä käymään ylhäälläkin, vaikka hinta oli kyllä aika kohtuuton (2060 JPY pax). Ylhäältä näki niin pitkälle kuin savusumu salli. Täältä tajusi oikeastaan ensimmäisen kerran millainen smogi Tokionkin yllä leijui. Ei ollut mitään toivoa nähdä Fujille asti paitsi hyvällä mielikuvituksella. Ilman smogia olisi näkynyt sinne helposti.

Aikamme maisemia ihmeteltyämme palasimme maan pinalle ja väsyneet lapikkaat suunnattiin kohti kaupungin sumopainiareenaa. Matka vaan oli sen verran pitkä, että usko ja kunto meinasivat loppua. Kun viimein pääsimme areenalle, saimme todeta olevamme 30 min myöhässä viimeisestä lipunmyyntiajasta ja maanittelutkaan eivät saaneet lippuliisaa heltymään. Damit. Asian teki ongelmalliseksi se, että seuraavana päivänä pitäisi siirtyä Kiotoon. Päätimme rynnätä heti seuraavana aamuna klo 8 areenalle ostamaan jämälippuja, sillä kun nyt kuitenkin oli sumopainiaika, niin pakkohan sitä oli päästä edes jotain matseja näkemään.

Läimimme kamat rinkkoihin aamuyöstä ja tsekkasimme hotellista ulos klo 7 aikoihin. Rinkat pykälässä suuntasimme ensin Tokion pääasemalle, jossa dumppasimme helpottuineina enimmät tavarat säilytyslokeroon. Keventyneinä hyppäsimme uudestaan metroon ja painuimme sumopainiareenalle, minne saavuimmekin hetikohta klo 8 jälkeen. Arvonnan jälkeen otimme istumapaikat piippuhyllyltä ja painuimme sisään ihmettelemään. Eipä siellä juuri muita ollutkaan. Muutama muukin turisti ihmetteli tilannetta silmät pyöreinä tyhjällä areenalla.

Syy tyhjyydelle selvisi pian. Alkuun matsasivat juniorit / alempitasoiset vääntäjät. Koska sumo nyt ei ihan mikään tutuin laji ole, niin tämä oli ehkä ihan hyvä meille. Pikkuhiljaa nimittäin säännötkin alkoivat valjeta ja katsominen muuttui mielenkiintoiseksi. Loppujen lopuksi jökötimme katsomossa reilut kuusi tuntia kunnes oli pakko lähte junalle. Tässä vaiheessa katsomokin oli jo täyttynyt ja matsien taso parantunut. Harmittamaan jäi, että missasimme kuitenkin kaikkein parhaat matsit, joissa oikeasti kaapin kokoiset kaverit olisivat lähteneet siirtämään toisiaan kehän ulkopuolelle.

Luovimme Tokion pääasemalle, poimimme rinkat säilytyslokerosta ja siirryimme asemalaiturille luotijuna Shinkansenia odottelemaan. Osoittautui, että junia meni Tokiosta Kiotoon aivan jatkuvalla syötöllä eli olisimme hyvin voineet ottaa hiukan myöhäisemmänkin junan ja katsoa sumoa vielä pari tuntia. Liput oli kuitenkin tullut ostettua edellisenä päivänä klo 16 junaan tyyriiseen hintaan (13710 JPY pax), joten ei niitä tässä vaiheessa enää viitsinyt käyttämättäkään jättää. Matka sujui mukuvasti, vaikkei juna kovin luodilta tuntunutkaan. Matkalla sentään nähtiin savusumun seasta Fujikin ja 2h 15 min myöhemmin vaihdoimme Kiotossa junan metroon, joka vei meidät hotellille.

Kun me olimme nuoria (tämä oli siis viime vuosituhannella), niin Tokiosta (東京) kerrottiin kouluissa maailman ainoana megalopoliksena. Sittemmin internetin historiankirjoitus näyttää muuttuneen megalopolisten osalta. Ottamatta tähän sen kummempaa kantaa, voi kuitenkin todeta, että Tokion (puhuttiinpa sitten Tokion prefektuurin 13M+, suur-Tokion 63M+ tai vielä megalomaanisemman alueen 80M+ ihmisestä) tapauksessa lähes käsittämätön ihmispaljous soljuu hienosti organisoituneina virtoina jopa sumppupaikoissa. Ihmiset huomioivat toisensa ja väkimäärään nähden ympäröivä volyymitaso on käsittämättömän vaimea. Tähän osaltaan kontribuoi kattava joukkoliikenneverkosta, mistä johtuen autoja kaduilla liikkuu väkimäärään nähden vähän. Japanin panostus raideliikenteeseen vaikuttaa toimivalta ratkaisulta hurjien väkimäärien liikutteluun.

Kansana japanilaiset osoittautuivat erittäin kohteliaiksi ja avuliaiksi. Vaikka yhteistä kieltä ei aina löytynytkään, saatiin asiat hoidettua mallikkaasti kaikkialla. Netistä opiskellun perusteella japanilainen mielenmaisema peilaa maailmaa yhteisöllisyyden kautta. Toisin sanoen yksilö miettii ensisijaisesti miten hänen tekonsa vaikuttavat ympärillä olevaan yhteisöön ja valitsee toimintansa sen mukaan. Tokion perusteella tämän voi uskoa todeksi. Metroissa kaikki räpläävät älyvehkeitään, mutta kukaan ei puhu puhelimeen kuin äärimmäisen pakon edessä ja silloinkin kuiskutellen kämmeneensä siten, ettei häiritsisi muita. Sinänsä tämä kulttuuri tekee täysistäkin metroista usein jopa aavemaisen hiljaisia.

Shinjukun takakujien baareja