Aamulla taas tunnin istuminen lentokenttäbussissa ja normiproseduurien jälkeen AirAsia X:llä ties monennenko kerran Kuala Lumpuriin. Tässä välissä onneksi aiemmin parjailtu LCCT oli laittanut lapun luukulle ja korvattu klia2-terminaalilla, joka olikin uutuuttaan kiiltävänä erittin hyvä kauppakeskuksineen ja monine ravintoloineen. Yöksi oli otettu terminaalin yhteydessä oleva lentokenttähotelli, jonne pääsi kärräämään trolleylla tavaransa suoraan ulko-ovelle asti katettuja käytäviä pitkin. Tämä tulikin tarpeeseen, koska ulos taikoontui jonkun sortin ukkosmyräkkä kaatosateineen. Sitä seurasimme hymy huulilla huoneemme turvasta.

Hyvin nukutun yön jälkeen edelleen AirAsia X:llä Kuala Lumpurista Kathmanduun. Laskeutuminen oli oma shownsa, sillä jo kauan ennen kenttää luontoäiti aloitti koneen ulkopuolella sellaisen valo- ja äänishown, ettemme me ainakaan ole vastaavaa ennen nähneet kokeneet. Salamaa pukkasi sellaisella sykkeellä, että joku tuntui sytyttäneen strobovalon koneen ulkopuolelle pimeään. Lähestymistä säestivät jylhät jyrinät peruspomputukset. Koneen sukeltaessa pimeydestä pilviin ja loppuhetkillä pilvistä potholejen täyttämälle kiitoradalle ilman extrapomppuja olisivat aplodit lentäjälle olleet kerrankin paikallaan. Koneessa oli kuitenkin hiljaista ja lähinnä kalpeita naamoja.

Pääsimme siis onnistuneesti Tribhuvanin kentälle, joka on päässyt top kolmeen ”maailman kamalimmat lentokentät” –listalla. Eipä tämä ranking tullessa näkynyt/haitannut ihan hirveästi. Immigrationista saatiin jonottaen visa on arrival (25 USD pax). Suurin haaste ja hässäkkä oli matkatavaroiden poimimisessa hihnalta, sillä ihan kaikki koneessa olleet änkesivätpunkesivat aivan rellin viereen ja tilaa löytyi väkisin niillekin, jotka eivät rexonaa käyttäneet. Ab poistui hommaa hetken katseltuaan takavasemmalle haukkomaan happea ja tb väänsi samalla taktiikalla itsensä relliin kiinni isomman oikeudella.

Vartin tönimisen ja tuuppimisen jälkeen relille viimein ilmestyi tutun näköisiä muovikasseja. Olimme nimittäin klia2:n päässä elmukelmuttaneet rinkkamme ja tunkeneet kaiken mahdollisen käsimatkatavaraan, koska jutut lupailivat kaiken irtonaisen katoavan tuhkana tuuleen. Tästä johtuen 10 kiloisiksi laihtuneita muovitettuja rinkkojamme oli jopa hiukan vaikea tunnistaa. Laukut kuitenkin löytyivät ja myöhemmin todettiin kaikkien kamojenkin olevan tallessa. Aika fakiiri sitä olisikin pitänyt olla, jos kelmujen keskeltä joku olisi jotain ulos onkinut.

Seuraava etappi oli uskaltaa ulos ja etsiä hotellilta pyydetty ja luvattu hakukyyti. Kunnon härdelli löi pimeästä illasta silmille heti oven avauduttua. Aitoihin nojaili satoja ihmisiä vastaanottamassa tulijoita ja useilla kymmenillä näistä oli eri näköisiä raapustuksia isommissa tai pienemmissä kylteissä. Eikun perkaamaan kirjoituksia. Alkoi jo näyttää siltä, että meille oli tehty oharit, kun viimeisen äijän lapusta löytyi tutun oloinen hotellin nimi. Kun kääntöpuolelta vielä ilmestyi tb:n etunimet, niin mieli huojentui. Muovinyssäkät parhaat päivänsä nähneen romuauton takapaksiin kahden miehen kyyditsemänä tööttäilemään pitkin pimeitä ja sateisia Kathmandun kujia, joita erheelliseksi myös kaduiksi kutsutaan.

Auttavalla englannilla kuskimme selosti paikkoja niiden vilistäessä ohi sateen jälkeisessä alkuyön mustuudessa. Mitään ei tarttunut korvien väliin. Olimme kovin kiitollisia päästessämme viimein hotellin ovelle ja saadessamme huoneen avaimen kouraamme. Kun sitten pääsimme viimein huipuksi kehutun hotellimme tasokkaampaan huoneeseen, syntyi harkitsematon hiljaisuus. Tämähän oli ihan hirveä luukku! No, ei näin oikeasti ollut, mutta odotusarvo oli kuvausten perusteella jotain ihan muuta kuin näimme. Hetken kulmiin kyttäilyn jälkeen saattoi todeta, että ainakin kaikki oli siistiä. Palataan asiaan huomenna, jos vielä tuntuu…. zzz.

Rinkat paketissa

Kaikki vaan eturiviin hihnan viereen millin päähän! Vielä on tilaa!